Harvinaisempi valkoinen Castilla y Leónista – Garcia Viadero Blanco de Albillo 2013

Castilla y Leonin maakunta tunnetaan lähinnä tuhdeista punaviineistään ja valkoviinisektorissakin selkeä ykkönen lienee Ruedan Verdejot. Alueen tarhoilta löytyy kuitenkin pieniä määriä hieman harvinaisempaa valkoista espanjalaista alkuperäislajiketta, Albilloa. Espanjan viranomaiset ja tuottajat eivät erottele tilastoissaan ja informaatiopläjäyksissään Albillon eri alalajeja, joten on tyydyttävä olettamaan kyseessä olevan Albillo Real tai Albillo Mayor. Erilaisia Albilloja kasvaa pieniä määriä siellä sun täällä ja sen yleisin kohtalo on tulla blendatuksi muiden lajikkeiden sekaan. Yksi Albilloa lajikeviiniksi kesyttämään alkaneista tuottajista on erityisesti Ribera del Dueron punaviineillään mainetta niittänyt Bodegas Valduero.

Viadero 2013Garcia Viadero Blanco de Albillo on siis 100%:nen Albillo. Rypäleet ovat kypsyneet 12-vuotiaissa köynnöksissä noin 800-900 metrin korkeudessa. Viiniä ei ole kypsytetty tammessa, eikä suodatettu. Alkoholitason asettuminen alueen muuhun tuotantoon nähden yllättävänkin matalaksi (12,5%) on positiivinen yllätys. Tuoksusta löytyy päärynää ja limeä, ananaksen suuntaan kallistuvaa trooppisuutta, hitunen vaaleaa kukkaisuutta sekä edellisiä kahta selkeämmin taustalta esiin kampeavaa mineraalisuutta. Runsaanoloisella viskositeetillä liikkeellä olevan viinin makusektori ei paukuttele henkseleitä, vaan runko rakentuu hillityn hedelmäisyyden, yrttisen mausteisuuden, mineraalisuuden sekä kokonaisuutta sopivasti raikastavan hapokkuuden pohjalta. Jälkimaku jatkaa vielä varsin pitkään paletin luomissa tunnelmissa.

Varsin herkullinen viini, josta löytyy myös mukavasti luonnetta ja persoonallisuutta. Kyseinen pullo lähti matkaan Tallinnasta Järven Selveristä noin kymmenellä eurolla, Espanjassa viini kustantaa pari euroa vähemmän. Viaderoa kulautteli varsin mukavasti ihan sellaisenaan lämpimänä kesäpäivänä, ruokapöydässä yhdistelisin selkeämakuisia, ei liian mausteisia kala- ja äyriäisruokia. 4 / 5 staraa.

Punakuorinen Xarel-lo – Can Descregut Xarel-lo Vermell 2012

Katalonian Xarel-lo-buumista olen blogissa pöhissytkin jo jonkin verran ja vaikuttaa siltä, että uutta mielenkiintoista tavaraa pukkaa markkinoille ilahduttavaan tahtiin. Erityisen iloinen olen siitä, että vihdoinkin sain kaadettua lasiini viiniä, joka on valmistettu punakuorisesta Xarel-losta. Puna- tai pinkkikuorinen lajike on mutaation kautta syntynyt paksukuorisempi versio Xarel-losta, jonka köynnökset tuottavat hieman vähemmän satoa, rypäleet ovat aavistuksen matalampihappoisia, mutta vastaavasti maku on intensiivisempi. Tiettävästi ensimmäisiä ja jotakuinkin ainoita 100 %:sti punaisesta Xarel-losta viiniä valmistavista tuottajista on Can Descregut, joka viljelee Penedesin alueella 50 hehtaarin tiluksiaan luomumenetelmin.

Can Descregut Vermell s60-vuotiaista köynnöksistä puristetun viinin melko syvä keltainen väri ja hieman samea ulkoasu kätkevät taakseen 48 tunnin kylmämaseraation, 4 kk sakkakypsytyksen sekä turhien suodatusten väliin jättämisen. Tuoksussa on puhdasta omenaisuutta, joka muistuttaa aluksi hieman laadukkaan omenasiiderin meininkiä. Hetken kuluttua mukaan pölähtää vivahteikas tuulahdus sitrusta, lime selkeästi eturintamassa. Paletilla viini on melko runsas, hauskan vivahteikas ja eläväinen. Ikään kuin pullo virnuilisi maistajalleen ja pölläyttäisi joka nuuhkaisuun jotain uutta twistiä. Viini ei ole yltiömäisen hapokas, mutta todella moniulotteinen ja luonteikas. Makua riittää siinä määrin mukavasti, että suu jää maiskuttelemaan viiniä kulautuksen jälkeen ajoittain kiusallisenkin pitkään.

Can Descregut Xarel-lo Vermell 2012 oli siinä määrin hauska viini, että pullo hupeni kesäisenä perjantai-iltana kahteen pekkaan todella rivakasti. Fiilikset ja makuprofiili ovat melko lähellä aiemmin arvioitua naturaalia Loxarel A Pèl Xarel-loa, joskaan tämä viini ei innostu aivan yhtä villiin esitykseen. Kylkeen grillailtiin valkosipulimarinoituja kanan reisipaloja ja kukkakaalia. Hyvin toimi, vaikka viini varastikin dinnerin pääosan. Pullo irtoaa muuten esim. Decantalosta reilulla 13 eurolla. 4 / 5 staraa.

Umbriasta kajahtaa – Perticaia Montefalco Rosso 2012 (Alko 14,90 €)

Perticaia Montefalco RossoAlkon perusvalikoimaan pölähti hetkonen sitten punaviini Umbriasta. Tällä kertaa voimme taputella kauniita ja pieniä käsiämme rajusti yhteen jo siitäkin syystä, että Alkoon on onnistuttu saamaan varsin maineikkaan tuottajan pullo edustamaan Montefalcon Rossoja. Guido Guardiglin perustama Perticaia on saanut alkunsa 90-luvun alkupuolella Montefalcossa, Perugian lähistöllä. Nykyään viljelyn alla on yhteensä noin 15 hehtaaria, joista vajaa puolet on pyhitetty alueen omalle ylpeydenaiheelle – Sagrantinolle. Pulloja singahtelee myyntiin noin 100 000 per vuosi.

Perticaia Montefalco Rosso pitää sisällään 70 % Sangiovesea, 15 % Sagrantinoa ja 15 % Colorinoa. Viini on käynnyt villihiivoilla ja tuottajan tietojen mukaan kypsytys on kestänyt yhteensä 18 kk, joista 12 kk terästankeissa ja 6 kk pulloissa.

Tuoksusta löytyy kirsikkaa, tummia marjoja, herukkaa ja karhunvatukkaa. Paletilla täyteläinen, pehmeän hedelmäinen paketti, johon kiehtova mausteisuus tuo lisäsyvyyttä. Hapokkuus riittää pitämään ryhtiä yllä ja pehmeä tanniinisuus jättää lopuksi hieman suuta kuivattelevat tunnelmat.

Perticaia Montefalco Rosso -12 on mainio ja laadukas tapaus. Viini on täyteläinen, mutta ryhdikäs runko pitää huolen siitä, että homma pysyy tasapainossa. Viskaa jotain vähän reilumpaa lihasettiä grilliin tai pannulle ja paketti alkaa olemaan kasassa. 4 / 5 staraa. (Kuvan © Alko)

Garnatxa Blancan ytimessä – Trossos Sants 2013

Kirjoittelin viime syksynä mukavassa nousuvireessä olevasta Katalonian valkoviiniskenestä. Yksi ko. postauksessakin mainituista Garnatxa Blanca-taitureista on Alfredo Arribas. Kyseinen herra on arvostettu tekijä erityisesti Montsant-Priorat-akselilla ja samalla myös yksi niistä, jotka ovat onnistuneet siirtämään Garnatxa Blancan luonteesta olennaisia juttuja pullon sisään. Erinomainen esimerkki tästä on Montsantista tuleva Trossos Sants. Viini valmistetaan neljän vanhan, Marcán ja Masroigin kulmilla sijaitsevan tarhan Garnatxa Blanca- (90 %) ja Garnatxa Gris- (10 %) rypäleistä. Noin puolet viinistä on kypsynyt muutaman kuukauden suurissa, käytetyissä ranskalaisissa tammitynnyreissä. Garnatxa Blanca-viineihin tuppaa kertymään melko reippaita alkoholipitoisuuksia, eivätkä 14-15 %:n lukemat ole mitenkään harvinaisia. Trossos Sants onnistuu kuitenkin pysyttelemään ilahduttavan nätisti 13,5 %:n tasolla.

IMG_20150605_184839[1]Nokka rekisteröi alussa tyylikkään neutraalin ja melko hillitynkin ulosannin. Hetken hengittelyn jälkeen viini avautuu ja tuoksusta alkaa löytymään sitrushedelmiä, omenaa, pientä trooppisuutta, vaaleita kukkia sekä mineraalisuutta. Runko pysyy hyvin ryhdissä napakan hapokkuuden sekä makusektorin lopussa esiin nousevan mineraalisuuden ja mausteisuuden ansiosta. Tammikypsytys tuo ryhtiä rakenteeseen, muttei heittäydy sotkemaan tuoksu- tai makusektorin herkkiä hetkiä. Palaset loksahtelevat poikkeuksellisen hyvin paikoilleen ja viini on erittäin pitkää jälkimakua myöden nautinnollisen tasapainoinen tapaus.

Trossos Sants 2013 on erinomainen esimerkki taidokkaasti tehdystä viinistä, joka onnistuu sukeltamaan syvälle Garnatxa Blancan ytimeen. Tämän pullon hankin Vila Vinitecan hyllystä noin 16 euron hintaan, joten hinta-laatusuhteessakaan ei ole naputtamista. Puhdaspiirteiset ja hillityn tammikäsittelyn läpikäyneet Garnatxa Blancat ovat mainioita kumppaneita kotimaisille järvikaloille, eivätkä pannulla paistetut pari pikkusiikaa tehneet poikkeusta. 4 / 5 staraa.

Ysäri-Bordeaux ja ankkaa – André Lurton Rochemorin 1990

Sellainenkin ihme tuli koettua, että pääsin ensimmäisen kerran elämässäni avustamaan muutossa ilman fyysistä rehkimistä ja ärsyttävää ähkimistä. Eräs tuttava nimittäin pyysi katsastamaan muuton yhteydessä hävitys- ja purkutuomion saaneen viinikaappinsa jämiä, joista oli kuulemma päästävä eroon. Mitään henkeäsalpaavan suurenmoisia keräilyharvinaisuuksia ei kaappiin ollut sentään jäänyt lojumaan, mutta nappasin kyytiin muutaman omasta mielestäni mielenkiintoisen pullon, joilla kalkyloin olevan vielä jonkinlainen tarina kerrottavanaan. Yksi pulloista oli André Lurton Chateau de Rochemorin 1990, jonka päätin korkata ja dekantoida eräänä tavallisen tylsänä perjantaina, ankanrintaa paistellessa.

Lurton Rochemorin 1990Viini tulee Pessac-Leognanin alueelta, joka irrotettiin 80-luvulla Gravesista omaksi erilliseksi apellaatioksi. Bordeaux-blendi pitää sisällään 60 % Cabernet Sauvignonia ja 40 % Merlot’ta. Olen todella laiska dekantoimaan ylipäätänsä mitään viinejä, mutta tällä kertaa aktiivisuus palkittiin jo senkin vuoksi, että pullossa oli todella runsaasti sakkaa. Nenän kautta rekisteröityi odotetun kehittynyt ja innostavan moniulotteinen tuoksu, jossa herukkaa, kirsikkaa, mustaa kahvia, savua, nahkaa, setripuuta ja maanläheisyyttä. Paletilla käyskenteli melko täyteläinen ja moniulotteinen paketti, jossa oli jäljellä erinomaisessa suhteessa kehittynyttä hedelmäisyyttä, happoja sekä iän pehmentämää tanniinisuutta. Pitkä jälkimaku oli mausteilla viritetty.

Vaikka en erityisen fanaattinen Bordeaux-punkkujen ystävä olekaan, niin tällaisia pulloja kulauttelen kyllä todella mielelläni. 25-vuotias Chateau de Rochemorin oli odotetun tyylikäs, moniulotteinen ja vivahteikas. Ikä oli tehnyt tehtävänsä, mutta pullossa lymyili silti ennakko-odotuksiin nähden yllättävänkin hyvä vire happo- ja tanniinisektoreissa. Bordeaux’n punainen ja ankka on viini- ja ruokayhdistelmien klassikkoja, joten ei liene yllättävää, että Rochemorin toimi aivan loistavasti mediumiksi paistetun ankanrinnan kaverina. 4 / 5 staraa.

Leon Beyer Gewurztraminer Réserve 2011 – 29,90 €

Gewürztraminerista tehdään viinejä, jotka sekä ihastuttavat että vihastuttavat. Toisia rehevä kukkaisuus ja voimakas aromaattisuus kiehtoo suuresti, kun taas toisia sama meininki kammoksuttaa. Lajikkeelle on runsaan aromaattisuuden lisäksi tyypillistä melko korkea alkoholipitoisuus ja keskitasoon asettuva hapokkuus. Gewürztramineria viljellään eniten Ranskan Alsacessa ja Saksassa, mutta myös siellä se näyttää menettäneen viljelyalaansa muille rypäleille. Liekö sitten Rieslingin kova suosio ja matalampialkoholisiin viineihin kallistuvat trendit asian taustalla? Stereotyyppinen ajatus makeahkoista, voimakkaan kukkaisista, mausteisista ja parfyymisistä viineistä saa ansaitsemaansa ravistelua, kun maistelee kuivia ja elegantteja versioita aihepiiristä. Yksi tällaisia tuottava on huipputason Alsacelainen Leon Beyer. Nyt lasiin lorisi Alkon perusvalikoimastakin löytyvä vuoden 2011 Gewurztraminer Réserve.

Leon Beyer Gewurztraminer 2011Rypäleet on poimittu käsin Eguisheimin tarhoilta ja viini on käynyt villihiivoilla. Tuoksusta löytyy kypsää omenaa, mineraalisuutta, pientä kukkaisuutta ja mausteisuutta. Paletilla kuiva viini jatkaa hyvin elegantisti ja seurailee tiiviisti tuoksun aromimaailmaa. Hapokkuus jää lajikkeelle tyypillisesti keskihapokkuuden puolelle, mutta sitä on juuri riittävästi ryhdittämään viinin hillittyä ja eleganttia pakettia. Pitkä jälkimaku jättää mausteiset ja mineraaliset tunnelmat.

Leon Beyer Gewurztraminer Réserve on miellyttävän kuiva, erittäin elegantti, hienosti kontrollissa ja tasapainossa pysyvä kokonaisuus.  Gewürztraminerin rehevään maineeseen vaihtelua kaipaavat löytävät Leon Beyerin tyylistä varmasti uusia ulottuvuuksia. Kylkeen valmistettu mausteinen intialainen kanaruoka oli tällä kertaa varsin toimiva paritus viinille. 4 / 5 staraa.

Karitsan lapaa ja Poggio Golo Merlot 1999

Pääsiäisviikonloppu tarjosi oivan mahdollisuuden väkertää ruokapuuhien parissa hieman pidemmänkin kaavan mukaan. Pakastimesta löytyi vielä Illilän tilan karitsan lapaa, joten suunnitelma oli sitä myöten selvä. Tällaisten lihakimpaleiden kanssa ei tarvitse pahemmin kikkailla, joten keskinkertaisemmallakin rähmäkäpäläkokilla on erinomaiset mahdollisuudet selviytyä tehtävästä. Itse prosessi on äärettömän yksinkertainen ja helppo: suolat ja pippurit pintaan ja lapa yrtti-lihaliemeen uimaan 120-130 asteiseen uuniin. Kun kello kilisee noin seitsemän-kahdeksan tunnin kuluttua, voi padasta nostella mureata ja itsestään luista irtoilevaa lihaa. Iskin lavan seuraksi lautaselle vielä uunissa paahdettuja juureksia, sekä paistoliemestä kokoon keiteltyä kastiketta. Viiniksi päädyin tällä kertaa korkkaamaan Fattoria del Cerron Poggio Golo Merlot’n vuodelta -99.

Fattoria del Cerro tunnetaan ehkä parhaiten yhtenä suurimmista Vino Nobile de Montepulcianon tuottajista. Paikallinen Sangioveseklooni Prugnolo Gentile on vallannut suurimman osan 170 hehtaarin viljelyalasta, mutta tarhoilla kasvaa myös joitakin kansainvälisiä lajikkeita. Poggio Golo on 100 %:nen Merlot, jolla on takanaan 12 kk:n kypsytys ranskalaisessa tammessa.

IMG_20150404_201759

Ikäänsä nähden lasiin kaatui yllättävänkin tummaa tavaraa. Tuoksusta löytyy kirsikkaa, herukkaa, tammea, lyijykynää, savua. Kaikki tämä hieman elämää nähneen vinttikomeron tuulahduksella sävytettynä. Hapokkuutta on vielä hyvin tallella, tanniiniosasto on selkeästi pehmentynyt ja ilmeisesti pikkuhiljaa poistumassa rikospaikalta. Yleisesti ottaen kaikki palaset ovat hyvin paikoillaan ja pitkä jälkimaku jättää hapankirsikkaiset tunnelmat.

Merlot’ta pidetään yleisesti ottaen hieman tylsänä lajikkeena, eikä tämäkään viini tarjoile mitään räväköitä tai yllättäviä irtiottoja. Toisaalta olisi myös suuri vääryys vähätellä  oivaan korkkausikään ehtineen Fattoria del Cerro Merlot 1999:n pomminvarmaa ja tasapainoista suoritusta, sillä onhan kyse kuitenkin varsin maukkaasta ja keskimääräistä kiinnostavammasta toscanalaisesta. Vuosikertana ysiysi ei pettänyt tälläkään kertaa, vaan tarjoili juurikin sitä mitä oli odotuksissa. 4 / 5 staraa.

Astetta harvinaisempaa tavaraa Italian luoteisnurkasta – Ottin Cornalin 2010

Uusien ja varsinkin hieman tuntemattomampien lajikkeiden bongailu on aina mukavaa puuhaa. Cornalin oli ennen tätä pulloa itselle täysin kääntämätön kortti, enkä viitsinyt edes suorittaa mitään korkkausta edeltäviä salapoliisihommia aihepiirin tiimoilta. Hyppy tuntemattomaan lienee paikallaan aina silloin tällöin? Itse lajike on lähtöisin Italian puolelta, vaikkakin tätä nykyä varsin harvinainen näky sillä puolen rajaa. Sveitsin maaperällä sen sijaan viljellään samaa lajiketta Humagne Rouge-nimellä hieman enemmän. Kirjallisuudessa lajikkeen sanotaan tuottavan rustiikkisia ja tanniinisia viinejä.

Elio Ottin viljelee neljän hehtaarin kokoisia tiluksiaan 600 metrin korkeudessa Aostan laakson sydämessä, Luoteis-Italiassa lähellä Sveitsin rajaa. Vuonna 2007 hän päätti skipata rypäleidensä myynnin co-operatiiville ja ryhtyi tekemään omaa viiniä. Vuosituotanto pyörii 20000-30000 pullon paikkeilla.

Tuoksusta löytää punaisia marjoja, mausteisuutta, pientä kukkaisuutta, savua ja tuhkaa. Viini on suussa ryhdikkään hapokas ja loppua kohden myös hieman bitterinen. Nyt mennään rakenne edellä ja hedelmä perässä, mikä sopii muuhun pakettiin hyvin. Suuta kuivattavaa tanniinisuuttakin löytyy jonkin verran, mutta muutama pullovuosi on varmaankin pehmentänyt otetta sen verran, että raivokkaimmilta irvistyksiltä vältytään. Pitkä jälkimaku on yhdistelmä punaista hapokasta marjaisuutta sekä savuista mausteisuutta.

Mielenkiintoinen tuttavuus tämä Cornalin. Samassa paketissa kulkee pirteää marjaisuutta sekä rustiikkista mausteisuutta ja savuisuutta. Jälkeenpäin pähkäiltynä voi myös olla tyytyväinen siihen, että tuli puolivahingossa korkattua suhteellisen arvostetuksi osoittautuneen pientuottajan pullo ja täten saatua varmasti myös asiallinen ensikosketus lajikkeeseen. Summamutikalla valitulle viinille tuli kaveriksi tällä kertaa jo ennen korkkausta uuniin ehtinyt salamipizza, eikä yhdistelmä aivan taivaaseen saakka jaksanut kantaa. Ennemminkin näkisin tällaisen viinin vähemmän hifisteltyjen riistaruokien kyljessä. 4 / 5 staraa.

Chateau Belá Riesling 2012 – 18,80 €

Viini Slovakiasta voi lähtökohtaisesti tuntua hieman oudolta, mutta ainakin pari omaa aikaisempaa kokemusta maan valkoviinin parissa ovat olleet varsin positiivisia. Luottamusta ei tämän pullon kohdalla ainakaan horjuta se seikka, että homman takana on legendaarinen Egon Müller, jonka Moselin tuotanto on  saavuttanut jotakuinkin legendaarisen maineen.

Viinin tuoksu on varsin tyypillistä Rieslingiä. Vihreätä omenaa, persikkaa, mineraalisuutta ja pientä kalkin vivahdetta. Viinin rakenne on paksu ja liikehdintä lasissa raskasliikkeistä. Melko runsas maku seuraa nätisti tuoksun fiiliksiä ja pieni määrä jäännössokeria on erinomaisessa tasapainossa tiukan hapokkuuden kanssa. Viiniin on saatu sellaista saksalaisen Rieslingin syvyyttä, jota tuntuu olevan vaikea saavuttaa muualla. Alkoholia on etiketin mukaan jopa 14 %, mutta suureksi yllätykseksi se ei aivan älyttömästi tunnu, lukuunottamatta pientä kulautuksenjälkeistä lämmöntunnetta.

Chateau Belá on siis tasapainoinen, maukas ja hyvin pitkälti saksalaistyyliseen lopputulokseen nojaava slovakialaisriesling. Hintalapun vajaa yhdeksäntoista euroa voi tuntua tiukalta, mutta viini tarjoaa vastineeksi varsin tasokkaan ja huolella tehdyn paketin. Ehkä on hyvä myös muistaa, etteivät Egon Müllerin Moselin pullotkaan mitään edullista tavaraa ole. 4 / 5 staraa, pienellä varauksella korkean alkoholipitoisuuden suhteen. (Kuvan © Alko)

Rafael Palacios Louro do Bolo 2011

Espanjan pohjoisimpien alueiden viinit ovat tuottaneet pettymyksiä äärimmäisen harvoin. Hinta ja laatukin tuntuvat kohtaavan ilhaduttavan usein. Yksi päräyttävistä viinialueista on Valdeorras. Alueen viineistä päätyy Espanjan rajojen ulkopuolelle alle 10 prosenttia, joten ainakaan liian usein ei meillä päin näihin törmää, ellei sitten varta vasten etsi. Rafael Palacios tuskin kaipaa viinintuottajana sen suurempia esittelyjä, mutta Valdeorrasista hän on hankkinut tarhoja omistukseensa vuonna 2004. Köynnökset sijaitsevat Bibei-joen rantamilla 600-700 metrin korkeudessa. Tarhoilla kasvaa lähinnä alueen omaa valkkariylpeyttä, Godelloa.

Tällä kertaa korkkautui vuosikerta 2011. Pullo pitää sisällään 94% Godelloa ja 6 % Treixaduraa. Rypäleet on kerätty 17-28 vuotiaista köynnöksistä. Viini on käynyt isoissa 3000 litran tammisäiliöissä ja myös kypsynyt sakkoineen samaisissa astioissa 5 kuukautta.

Tuoksussa on intensiivinen paketti limeä, melonia, kiwiä ja mineraalisuutta. Paletilla tiukan hapokas, alkuun hiukan kireäkin, loistavassa ryhdissä pysyvä tapaus. Hedelmäisyys on runsasta ja konsentroitunutta sorttia, mutta sitä tasapainottaa erinomaisesti napakka hapokkuus ja reipas mineraalisuus. Viini hyötyi selkeästi lisähapesta ja avautui hetken hengitettyään huomattavasti moniulotteisemmaksi. Samalla viinistä alkoi löytymäään myös hieman kehittyneempiä vivahteita. Erittäin pitkä sitruksinen ja mineraalinen jälkimaku, joka nostaa veden kielelle.

Louro do Bolo on erinomainen esimerkki Valdeorrasin viinipotentiaalista. Tiukemman paketin valkkareista diggailevat nauttivat varmasti tämän viinin tuoreimpiakin vuosikertoja hymy naamalla, mutta lähtökohtaisesti uskoisin lyhyen aikavälin kellaroinnin olevan hyvä tapa tasoittella nuorekkaan tiukkaa hapokkuutta ja konsentroinutta hedelmää. Viini liikkuu nettikaupoissa 12-15 euron välimaastossa, joten hinta-laatusuhde on erinomainen. Ravintolapuolella tätä voi pyytää lasiinsa ainakin Copas y Tapasissa Helsingissä. Tässä vaiheessa elinkaarta irtoaa 4 / 5 staraa, mutta viinin kehityskäppyrä vaikuttaisi olevan vielä nousujohteinen. Taidanpa jättää yhden pullon lepäilemään viinikaappiini vielä joksikin aikaa.