Lopez de Heredia tasting 1961 – 1999

Jokunen viikko sitten päästiin todellisten elämysten ääreen, kun keräännyimme muutaman viinityypin kanssa viettämään iltaa ja availemaan legendaarisen Rioja-talo Lopez de Heredian hiukan ikääntyneempiä pulloja. Rypäleistä Viis-blogin Mikko ehtikin jo kirjoittamaan raportin illasta, joka kannattaa tsekata. Omasta blogista löytyy myös puolentoista vuoden takainen raportti Lopez de Heredian vierailusta, joka toimii niinikään hyvänä taustapakettina talon meininkeihin.

Illan kattaus piti sisällään punaisista Viña Tondonia Gran Reservat 1961, 1964 ja 1985 sekä Reservan vuodelta 1981. Valkoisista korkkailtiin Viña Gravonia 1993 sekä Viña Tondonia Reserva 1999. Kylkeen valmistui Big Green Egg-grillattua Iberico-possun plumaa sekä kaikenmoista maukasta oheishässäkkää. Loistosettiä siis myös ruokapuolella.

tondonia-blancos-1993-1999

Heti alkuun kaikki viinit dekantoitiin ja todettiin iloisesti virnistäen juomakuntoisiksi. Alkulämmittelyt hoidettiin valkoisilla, joista kummastakin löytyy hyvin samankaltaisia piirteitä; talon tyyliin kuuluen kontrolloitu oksidaatio sävyttää pakettia, joka pitää sisällään tuoreemmista hedelmistä sitruunaa, omenaa, päärynää ja kehittyneemmän osaston puolelta mm. hunajaa, mehiläisvahaa ja appelsiininkuorta. Viinit ovat erittäin moniulotteisia, suutuntumaltaan öljyisiä ja äärimmäisen koukuttavia. Gravonia 1993 oli selkeästi avoimempi ja ikäänsä nähden jopa hämmästyttävän nuorekkaan hedelmäinen. Viña Tondonia Reserva 1999 taas vaikutti aluksi melko sulkeutuneelta ja hillityltä, mutta avautui hengittelyn myötä runsaammaksi ja alkoi todella loistamaan ruokapöydässä. Reservasta löytää selkeästi tiukemman, lineaarisemman ja tiiviimmän rakenteen, kun taas Gravonia on avoimemman hedelmäinen ja helpompi viini. Kummankin voi halutessaan kulautella jo nyt, tai sulloa kellariin vuosikausiksi lepäilemään.

tondonia-reds-1961-1985

60-luvun Gran Reservat olivat toki jo varsin pitkälle kehittyneitä, eikä esim. tanniiniosastolta ollut odotettavissa isompia hyökkäyksiä. Sekä -61 että -64 olivat iästään huolimatta edelleen yllättävän runsashedelmäisiä. 1964 oli illan suosikkini ja vaikka viinissä olikin pientä ylimääräistä oksidaation merkkiä sherrymäisten aromien muodossa, oli viinistä löydettävissä poikkeuksellisen syvä ja vivahteikas hedelmärakenne. Kummastakin 60-lukulaisesta löytyi tummia marjoja, kuivattua kirsikkaa, tupakkaa, nahkaa ja märkiä metsänlehtiä. Eleganssista ja tasapainosta ei todellakaan ollut puutetta. 1961 esitteli enemmän tupakkaa, nahkaa, kun taas 1964 kallistui intensiivisemmän ja moniulotteisen hedelmäosaston puolelle. Punaisista 1981 oli ainoa Reserva ja se näkyi selkeästi muhkeammassa hedelmäisyydessä, ja toisaalta selkeästi Gran Reservoja suoraviivaisempana ulosantina. Gran Reserva 1985 oli sekin hienossa, joskin selvästi nuorekkaammassa iskussa. Viinistä löytyi jo kivasti kehittyneitä piirteitä, vaikka pääasiassa liikuttiinkin tummien marjojen, lakritsin ja kahvin puolella. Tästä viinistä löytyi vielä kypsien ja hienojakoisten tanniinien kunnollinen puristus. Säilymisen kannalta kasivitosen korkkailun kanssa ei ole mitään paniikkia, mutta arvioisin sen kovimman huipun olevan hyvin lähellä, parin-kolmen vuoden haarukassa.

Kaiken kaikkiaan todella upea ja elämyksellinen setti, joka osoitti hyvin Lopez de Heredian viinien ikääntymis- ja säilymispotentiaalin. Suurin yllätys itselleni oli 60-luvun viinien runsas hedelmäisyys ja raikkaus verrattuna esim. muutamiin aiempiin 80-luvun Riojakokemuksiin. Kyllä se nyt vaan taitaa olla niin, että muilla Riojan viineillä on isosti tekemistä, jos aikovat peitota Lopez de Heredian viinien eleganssia, harmoniaa ja kiehtovuutta – oli sitten kyse minkä ikäisistä viineistä tahansa.

Kypsään ikään ehtinyt Ribera del Dueron punkku – Condado de Haza 1999

Ribera del Dueron punkkuja on tullut maisteltua varsin runsaasti, mutta yli kymmenenvuotiaita tapauksia olen korkkaillut hyvin harvoin. Taitaa olla niin, että yleisesti ottaen Ribera del Dueron viinejä pidetään lyhyemmän kellaripotentiaalin tavarana esim. Riojalaisiin verrattuna. Tai sitten näitä vaan on tykätty ja totuttu kiskomaan nuorempina huiviin. Alueen viinien muhkealla hedelmäisyydellä ja usein myös pehmeämmällä tanniinisektorilla on varmasti osansa asiassa. Jokin aika sitten päätin korkata kuudentoista vuoden ikään ehtineen Condado de Hazan ja odotin jännityksellä, mitä tuleman pitää.

Condado de Haza 1999Condado de Haza sai alkunsa, kun Pesqueran viineillä mainetta niittänyt Alejandro Fernández iski 80-luvun lopulla silmänsä Duero-joen varrella sijainneeseen hylättyyn maa-alueeseen, joka vaikutti täydelliseltä viljelypaikalta Tempranillolle. Alueen omistus ja palstat olivat pirstaloituneet lukuisten eri tahojen haltuun ja vaadittiin vuosikausien neuvottelut, ennenkuin hankinnat saatiin lopullisesti toteutumaan. Nykyään Condado de Haza viljelee samaisella alueella noin 200 hehtaaria Tempranilloa.

Vaikka en mikään tammiallergikko olekaan, niin pakko myöntää, että aiemmat nuoremmassa iässä korkkaamani Condado de Hazat ovat olleet melkoisen tammidominantteja tapauksia. Oli siis tässäkin mielessä mielenkiintoista tuupata korkkiruuvia 16:n vuoden ikään ehtineeseen pulloon ja ottaa selville, onko ajan hammas onnistunut integroimaan jenkkitammea paremmin muuhun kokonaisuuteen. Condado de Haza on siis 100% Tinta del País eli Tempranillo. Viini on valmistettu espanjalaisella, tammea karttamattomalla old-school meiningillä ja kypsytetty 15 kk (461 päivää) amerikkalaisessa tammessa.

Kehittyneessä tuoksussa on tummaa kirsikkaa, kahvia, nahkaa, tammea ja syksyisen metsän tuoksua. Paletilla erinomainen yhdistelmä kehittynyttä, moniulotteisen eläväistä hedelmää, kivasti säilynyttä hapokkuutta sekä kypsien tanniinien hentoa puristusta. Tammi integroituu nyt muuhun kokonaisuuteen loistavasti ja koko paketti on miellyttävän harmoninen.

Condado de Haza 1999 oli ehkä jossain määrin yllättävänkin tyylikkäästi kehittynyt, vivahteikas ja kiehtovan eläväinen punkku. Vaikka tuottajan drinking window olikin jo kauaksi taakse jäänyttä elämää, väittäisin viinin olleen kuudentoista vuoden iässä aivan loistavassa vaiheessa. Varsinkin, jos pitää vielä kivasti rakenteensa säilyttäneestä, mutta silti selkeästi ikääntyneestä viinistä. 4 / 5 staraa.

Karitsan lapaa ja Poggio Golo Merlot 1999

Pääsiäisviikonloppu tarjosi oivan mahdollisuuden väkertää ruokapuuhien parissa hieman pidemmänkin kaavan mukaan. Pakastimesta löytyi vielä Illilän tilan karitsan lapaa, joten suunnitelma oli sitä myöten selvä. Tällaisten lihakimpaleiden kanssa ei tarvitse pahemmin kikkailla, joten keskinkertaisemmallakin rähmäkäpäläkokilla on erinomaiset mahdollisuudet selviytyä tehtävästä. Itse prosessi on äärettömän yksinkertainen ja helppo: suolat ja pippurit pintaan ja lapa yrtti-lihaliemeen uimaan 120-130 asteiseen uuniin. Kun kello kilisee noin seitsemän-kahdeksan tunnin kuluttua, voi padasta nostella mureata ja itsestään luista irtoilevaa lihaa. Iskin lavan seuraksi lautaselle vielä uunissa paahdettuja juureksia, sekä paistoliemestä kokoon keiteltyä kastiketta. Viiniksi päädyin tällä kertaa korkkaamaan Fattoria del Cerron Poggio Golo Merlot’n vuodelta -99.

Fattoria del Cerro tunnetaan ehkä parhaiten yhtenä suurimmista Vino Nobile de Montepulcianon tuottajista. Paikallinen Sangioveseklooni Prugnolo Gentile on vallannut suurimman osan 170 hehtaarin viljelyalasta, mutta tarhoilla kasvaa myös joitakin kansainvälisiä lajikkeita. Poggio Golo on 100 %:nen Merlot, jolla on takanaan 12 kk:n kypsytys ranskalaisessa tammessa.

IMG_20150404_201759

Ikäänsä nähden lasiin kaatui yllättävänkin tummaa tavaraa. Tuoksusta löytyy kirsikkaa, herukkaa, tammea, lyijykynää, savua. Kaikki tämä hieman elämää nähneen vinttikomeron tuulahduksella sävytettynä. Hapokkuutta on vielä hyvin tallella, tanniiniosasto on selkeästi pehmentynyt ja ilmeisesti pikkuhiljaa poistumassa rikospaikalta. Yleisesti ottaen kaikki palaset ovat hyvin paikoillaan ja pitkä jälkimaku jättää hapankirsikkaiset tunnelmat.

Merlot’ta pidetään yleisesti ottaen hieman tylsänä lajikkeena, eikä tämäkään viini tarjoile mitään räväköitä tai yllättäviä irtiottoja. Toisaalta olisi myös suuri vääryys vähätellä  oivaan korkkausikään ehtineen Fattoria del Cerro Merlot 1999:n pomminvarmaa ja tasapainoista suoritusta, sillä onhan kyse kuitenkin varsin maukkaasta ja keskimääräistä kiinnostavammasta toscanalaisesta. Vuosikertana ysiysi ei pettänyt tälläkään kertaa, vaan tarjoili juurikin sitä mitä oli odotuksissa. 4 / 5 staraa.

Paisajes IV 1999

Joulunajan viinejä pähkäillessä osui okulääreihin eräs Barcelonan tuliainen, jonka arvelin olevan mainiossa korkkausvaiheessa. Lautaselle oli tulossa Illilän tilan karitsanviulua, joten sopivasti kypsynyt Riojan punkku vaikutti siinäkin mielessä varsin passelilta vaihtoehdolta.

Viinin taustalta löytyy yksi Barcelonan parhaista viinikaupoista, Vila Viniteca. Firma on sotkeutunut myös erinäisiin viinintekobisneksiin ja yksi näistä on 1998 käyntiin pukattu Rioja-projekti Paisajes y Viñedos. Kyseisiä viinejä on puuhailtu yhdessä Finca Allenden Miguel Angel de Gregoriun kanssa, jonka tehtävänä on etsiä vuosittain eri puolilta Riojaa sopivat tarhat ja rypäleet sekä huolehtia muutenkin varsinaiseen viinintekoon liittyvistä metkuista. Tavoitteena on ollut pullottaa mahdollisimman eleganttia tavaraa, välttäen liiallista tammisuutta ja konsentraatiota. Tuotantomäärät ovat pieniä, mutta näitä hieman vanhempiakin vuosikertoja löytyy vielä kohtuullisen kivasti Vila Vinitecasta.

Paisajes IV on 100 %:nen Tempranillo 75 vuotiaista köynnöksistä. Viini on kypsynyt 14 kk ranskalaisissa Allier-tynnyreissä.

Lasissa viini on ikäänsä nähden yllättävänkin tummaa tavaraa. Kehittyneessä tuoksussa on selkeästi tunnistettavaa Riojaa; punaista kirsikkaa, nahkaa, tupakkaa, tammea ja maanläheisyyttä. Paletilta löytyy kivasti kehittynyt hedelmäisyys, mutta myös ryhtiä. Eri komponenttien välinen balanssi on erinomaisella tasolla. Pitkä jälkimaku kulkee punakirsikkaisissa ja nahkaisissa tunnelmissa. Korkkausikä osui tällä kertaa juuri kohdalleen, sillä viinin kehittyneelle hedelmäisyydelle löytyy kaveriksi vielä sopiva määrä kypsää tanniinisuutta sekä ryhdikäs hapokkuus.

Vajaan neljänkympin hintalapulla varustettu pullo ei toki ole erityisen edullinen, mutta ottaen huomioon pieni tuotantomäärä, asiaan panostamisen taso sekä erinomainen lopputulos, lienee hinta kuitenkin perusteltavissa. Karitsanviululle jotakuinkin täydellinen kumppani. 4,5 / 5 staraa.

Mastroberardino Centotrenta Radici Taurasi Riserva 1999

Campanian viinien ja alueella perinteisesti viljeltyjen lajikkeiden kovimpana puolustustaistelijana ja suurlähettiläänä voitaneen oikeutetusti pitää Mastroberardinoa. Erityisen hyvin tuottaja tunnetaan Aglianico-rypäleistä valmistetuista punaviineistä. Talon omistajasuku on touhunnut viininviljelyn parissa tiettävästi jo 1700-luvulla, mutta virallisesti sertifioidun toiminnan 130-vuotisjuhlaa vietettiin vuonna 2008. Pippaloiden kunniaksi viinitalo iski markkinoille myös juhlapullotteen – Centotrenta Radici Taurasi Riserva 1999. Korkkiruuvi ei antanut armoa tällekään tapaukselle, mikä on näin jälkeenpäin ajateltuna pelkästään positiivinen asia.

Juhlaviinin rypäleet tulevat 500 m korkeudessa Montemaranon tarhalla kasvaneista Aglianico-köynnöksistä. Viiniä on kypsytetty 30 kk ranskalaisessa ja slavonialaisessa tammessa sekä viisi vuotta pulloissa. Erona tuottajan normaaleihin Radici Taurasi-pullotteisiin on kypsytyksen osalta se, että normaali Riserva lepää pulloissa pari vuotta vähemmän ja “tavallisen” Radici Taurasin tammikypsytys on puoli vuotta lyhyempi sekä pullokypsytys vastaavasti 3 vuotta lyhyempi. Taurasi-punkut ovat tunnetusti kypsytystä kestävää ja sitä ehdottomasti myös kaipaavaa tavaraa. Nuorena viinit ovat erittäin konsentroituneita, jykevän tanniinisia ja tiukan hapokkaita. Etelän Baroloksikin haukutun Taurasin korkkaamista alle kymmenvuotiaana kannattaa harkita jokseenkin yhtä hartaasti, kuin samanikäisen Barolonkin. Eihän se tietenkään mikään rikos ole, mutta nautinto saattaa useimmissa tapauksissa jäädä pahasti puolitiehen.

Reunoiltaan tiilenpunaan kääntyvä väri. Intensiivinen, melko kehittynyt ja varsin moniulotteinen tuoksu, jossa on kirsikkaa, multaa, nahkaa, tallinnurkkaa, tupakkaa, kosteaa setripuuta sekä syksyisen metsän tuoksua. Paletilla jatketaan täyteläisissä meiningeissä, konsentraatiota löytyy reilusti, mutta moniulotteinen makumaailma pääsee silti kivasti esille. Ilmaantuessaan viini elää ja kehittyy valtavasti, tuoden hienosti esiin monipuolista aromimaailmaansa. Tylsästä hetkestä ei tämän pullon kanssa ollut tietoakaan. Hapokkuutta on edelleen reilusti ja tanniinisuuttakin runsaasti, vaikka pahin kiristys on hellittänyt. Erittäin pitkä jälkimaku suuntaa fiilikset tupakkaan, hapankirsikkaan ja nahkaan.

Centotrenta Radici Taurasi Riserva 1999 on todella huikea viini jo tässä iässä, mutta rakenteensa puolesta sen voisi unohtaa huoletta kellariin vielä vuosiksi. Ruokapöydässä viini pääsisi parhaiten oikeuksiinsa riistaruokien parissa, miksei toki kypsytettyjen juustojen ja laadukkaiden leikkeleidenkin kanssa. Alkosta löytyi vielä tätä kirjoitusta luonnostellessa Mastroberardinon 2008 Radici Taurasi Riserva melko kivaan hintaan, mutta sekin näyttää sittemmin hävinneen listoilta. Harmi. 5 / 5 staraa.