Ysäri-Bordeaux ja ankkaa – André Lurton Rochemorin 1990

Sellainenkin ihme tuli koettua, että pääsin ensimmäisen kerran elämässäni avustamaan muutossa ilman fyysistä rehkimistä ja ärsyttävää ähkimistä. Eräs tuttava nimittäin pyysi katsastamaan muuton yhteydessä hävitys- ja purkutuomion saaneen viinikaappinsa jämiä, joista oli kuulemma päästävä eroon. Mitään henkeäsalpaavan suurenmoisia keräilyharvinaisuuksia ei kaappiin ollut sentään jäänyt lojumaan, mutta nappasin kyytiin muutaman omasta mielestäni mielenkiintoisen pullon, joilla kalkyloin olevan vielä jonkinlainen tarina kerrottavanaan. Yksi pulloista oli André Lurton Chateau de Rochemorin 1990, jonka päätin korkata ja dekantoida eräänä tavallisen tylsänä perjantaina, ankanrintaa paistellessa.

Lurton Rochemorin 1990Viini tulee Pessac-Leognanin alueelta, joka irrotettiin 80-luvulla Gravesista omaksi erilliseksi apellaatioksi. Bordeaux-blendi pitää sisällään 60 % Cabernet Sauvignonia ja 40 % Merlot’ta. Olen todella laiska dekantoimaan ylipäätänsä mitään viinejä, mutta tällä kertaa aktiivisuus palkittiin jo senkin vuoksi, että pullossa oli todella runsaasti sakkaa. Nenän kautta rekisteröityi odotetun kehittynyt ja innostavan moniulotteinen tuoksu, jossa herukkaa, kirsikkaa, mustaa kahvia, savua, nahkaa, setripuuta ja maanläheisyyttä. Paletilla käyskenteli melko täyteläinen ja moniulotteinen paketti, jossa oli jäljellä erinomaisessa suhteessa kehittynyttä hedelmäisyyttä, happoja sekä iän pehmentämää tanniinisuutta. Pitkä jälkimaku oli mausteilla viritetty.

Vaikka en erityisen fanaattinen Bordeaux-punkkujen ystävä olekaan, niin tällaisia pulloja kulauttelen kyllä todella mielelläni. 25-vuotias Chateau de Rochemorin oli odotetun tyylikäs, moniulotteinen ja vivahteikas. Ikä oli tehnyt tehtävänsä, mutta pullossa lymyili silti ennakko-odotuksiin nähden yllättävänkin hyvä vire happo- ja tanniinisektoreissa. Bordeaux’n punainen ja ankka on viini- ja ruokayhdistelmien klassikkoja, joten ei liene yllättävää, että Rochemorin toimi aivan loistavasti mediumiksi paistetun ankanrinnan kaverina. 4 / 5 staraa.

Ribeira Sacra tasting – Adega Algueira & Dominio do Bibei

Jokin aika sitten kaveri kutsui maistelemaan muutamia Ribeira Sacran viinejä. Pohjoisen Espanjan viinit ovat vakuuttaneet moneen otteeseen sangen päräyttävällä meiningillään ja Ribeira Sacra on pohjoisen viinialueista yksi tämän hetken kiinnostavimpia. Laseihin kaadettiin kahden arvostetun tuottajan viinejä; Dominio do Bibei on perustettu 2000-luvun alussa, mutta silti ehtinyt niittämään varsin runsaasti mainetta. Viininvalmistukseen liittyvissä asioissa Bibein taustapiruina ovat toimineet Prioratista tutut René Barbier ja Sara Pérez. Adega Algueiran taustalla oleva pariskunta on taasen työskennellyt viininviljelyn parissa jo kymmeniä vuosia, mutta omalla brändillä viiniä on valmistettu vasta vuodesta 1998 alkaen. Perusajatuksina kummallakin tuottajalla on alueen perinteisten lajikkeiden vaaliminen, huolellinen luonnonmukainen tarhatyöskentely ja viininvalmistuksessa vanhojen perinteisten menetelmien suosiminen sekä minimaalinen interventio.

Ribeira Sacra 1Maistelut startattiin kolmen valkoviinin setillä. Dominio do Bibei Lapola 2011 ( 75 % Godello, 20 % Albariño, 5 % Doña Blanca / 14 €), Dominio do Bibei Lapena 2010 (100 % Godello / 36 €) sekä Alguero Cortezada 2011 (Godello, Albariño, Treixadura / 16 €). Lapolan raikkaus ja draivi vei mennessään. Tyylikäs paketti sitruunaa, greippiä, omenaa ja mineraalisuutta. Lapena oli alkuun melko vaisu ja sulkeutunut, mutta avautui huomattavasti hengitettyään ja on toki Lapolaa moniulotteisempi ja vivahteikkaampi tapaus. Samalla myös hinta pompahtaa 2,5 kertaiseksi, joten hinta-laatupisteet vahvasti Lapolalle. Cortezada oli kahteen edellä mainittuun verrattuna hyvin erilainen tapaus. Tuoksusta löytyi ruutia, hiivaisuutta, ehkä pientä oksidoituneisuuttakin oli havaittavissa. Happotaso hieman Lapolaa ja Lapenaa matalampi. Mielenkiintoinen, mutta jätti silti hieman ristiriitaiset fiilikset.

Ribeira Sacra 2Ensimmäisessä punaviinikattauksessa maistettiin Dominio do Bibei Lalama 2009 (90 % Mencia, 10 % Garnacha, Brancellao ja Mouratón / 14 €), Dominio do Bibei Lacima 2009 (100 % Mencia / 35 €) ja Dominio do Bibei B 2008 (100 % Brancellao / 35 €). Näistä paria ensimmäistä on tullut aiemminkin maistettua ja Lalama jaksaa aina yllättää raikkaalla kepeydellään. Jossain määrin jopa Pinot Noir-tyylillä keikaroiva viini on varmasti yksi herkimmistä ja kepeimmistä maistamistani Mencia-viineistä. Luonnollisesti dokabilitetti hyvin kohdillaan. Lacima on jo sitten sitä hieman tutumpaa Mencia-meininkiä tummasävyisen mustikan, karhunvatukan ja mineraalisuuden merkeissä. Loppu kivasti bitterinen. Lacima hyötyi merkittävästi hengittelystä, mutta vaikutti tässä huomattavan kovassa seurassa kuitenkin hieman tasapaksulta ja lähimpänä valtavirta-Menciaa kulkevalta viiniltä. Kovin näistä itselleni ehdottomasti B, jossa Brancellaon kiehtova mausteisuus ja pippurisuus vei tyylillisiä ajatuksia tasokkaan Cabernet Francin sekä Negretten suuntaan. Todella mainio viini!

Ribeira Sacra 3Kolmas ja viimeinen setti piti sisällään korkkivikaisen Algueiran perustason Mencia, Algueira Albarello 2009 (100 % Brancellao / 29 €), Algueira Carballo Gallego 2009 (100 % Mencia / 29 €), Algueira Fincas 2010 ( Caiño, Sousón / 36 €). Carballo Gallego on siinä mielessä mielenkiintoinen ja poikkeuksellinen, että sitä on kypsytetty 12 kk paikallisesta tammesta valmistetuissa tynnyreissä. Varsin tasokas ja tyypillisiä Mencian ominaispiirteitä omaava viini. Mielestäni tässä oli astetta persoonallisempi ote, kuin Bibein Lacimassa. Fincas oli tosi kiva viini sekin, mutta kiinnostavin ja samalla ehkä koko tastingin kovin vakuuttaja oli 100 %:nen Brancellao Algueira Albarello. Huikean moniulotteinen viini, jonka musta viinimarja, savuisuus sekä persoonallisen pippurinen mausteisuus pisti sukat pyörimään ja korvat heilumaan.

Kaiken kaikkiaan todella mielenkiintoinen tasting Ribeira Sacran huippuviinien parissa. Yhtä korkkivikaista lukuunottamatta yhtään alle 4/5 staran arvoista viiniä ei laseihin lorotettu. Dominio do Bibein Lapola ja Lalama pitävät edelleen pintansa valloittavina ja hinta-laatusuhteeltaan erinomaisina veijareina. Hinnakkaammissa viineissä Adega Algueiran viinit onnistuivat vakuuttamaan ehkä hieman Bibeitä persoonallisemmalla otteella. Itselleni ehdottomasti suurinta antia oli kuitenkin rypälelajike Brancellao. Vastedes maistan jokaikisen vastaantulevan.

Uusia tuulahduksia Torosta? – Cachito Mio 2012

Vaikka Espanjan Castilla y Leonissa sijaitsevan D.O. Toron viinit eivät ole kaikkein kirkkaimpaan maailmanmaineeseen nousseetkaan, on hohto riittänyt houkuttelemaan uusia toimijoita alueelle tasaiseen tahtiin. Uudempien tulijoiden joukossa on ollut tyypilliseen tapaan runsaasti isompien tuottajaryhmittymien sivuprojekteja, mutta mukaan on mahtunut myös jokunen hieman pienemmänkin kaliberin toimija. Uudet tekijät tuovat usein tullessaan myös uudenlaisia ajatuksia ja toimintamalleja, mikä on pidemmän päälle virkistävä asia koko alueen kehityksen kannalta. Maistelin vuoden 2014 Alimentaria-messuilla vähintään kohtuullisen määrän Toron punkkuja ja täytyy harmikseni todeta, että melko harva uusi tuttavuus onnistui herättämään sen suurempaa mielenkiintoa. Ainakin yksi selkeästi tunnistettava ongelma on viinien todella pienet keskinäiset tyylierot, jolloin perättäin maistetuista viineistä muodostuu vain tasapaksua massaa. Onneksi sentään vanhat hyviksi todetut tuottajat erottuivat massasta edukseen.

20150212_101542Yksi tuoreempia hengähdyksiä puhaltelevista uusista tuottajista on La Casa Maguila, jonka tavoitteena on ravistella alueen viinien robustia, tanniinista ja tammistakin mainetta. Tuottaja tavoittelee viineihinsä raikkaampaa hedelmäisyyttä, tiukempaa hapokkuutta sekä vähemmän tammisia aromeja.

Cachito Mio on 100%:nen Tinta de Toro yli 50-vuotiaista köynnösten rypäleistä. Kypsytys on kestänyt 5 kk amerikkalaisessa tammessa. Viini on puettu kiehtovaan ja alueelle vähemmän perinteiseen etikettiin, joka samalla kertoo tuottajan markkinoiden painottuvan 70%:sti Espanjan ulkopuolelle.

Cachito Mio onnistuu hyvin tavoitteessaan välttää tammiset aromit, eikä viinin tuoksusta löydykään merkkejä oikeastaan minkäänlaisista puutöistä. Kokonaisuus on melko turvallinen ja perusvarma esitys; muhkeata tumman kirsikan ja karhunvatukan sävyttämää hedelmää vähintään riittävällä konsentraatiolla varustettuna. Hapokkuus pysyy suhteellisen mukavalla tasolla, mutta tanniinisektorin tuki näin rotevalle hedelmälle jää ehkä hiukan vaisuksi. Ehkä se on ollut jossain määrin tarkoituskin? Omassa suussani kesy tanniinisuus vie kuitenkin ryhdistä kaivattua särmää. Muutoin palaset ovat kyllä ihan mukavasti paikallaan ja Cachito Mio omaakin varsin mainiot edellytykset erilaisten grillattujen liharuokien kesyttäjäksi. Hinta pyörii nettikaupoissa noin 12-15 € haarukassa. 3 / 5 staraa.

 

Rocca di Castagnoli Chianti Classico 2010

Chianti Classicoista on vuosien varrella muodostunut varmoja oman  ruokapöydän moniottelijoita melkeinpä tilanteeseen kuin tilanteeseen. Onhan näissäkin tullut vastaan varsin erilaisia tapauksia, mutta äärimmäisen harvoin on joutunut varsinaisesti pettymään. Tällä kertaa oli kotikeittiössä valmisteilla CC:n kanssa pettämätön klassikkoyhdistelmä, eli naudan maksaa, pekonia ja paahdettua sipulia. Kylkeen päätin korkata Rocca di Castagnolin Chianti Classicoa vuodelta 2010.

Rocca di castagnoli CC 2010Rocca di Castagnolilla on viljelyksen alla noin 100 viinihehtaaria Gaiole in Chiantissa. Pääosa köynnöksistä on Sangiovesea. Tämä pullo pitää sisällään 90 % Sangiovesea, 5 % Canaioloa ja 5 % Colorinoa. Malolaktinen käyminen on tapahtunut terästankeissa ja viini on kypsynyt noin 12 kk pienissä ja isoissa tammitynnyreissä / -säiliöissä.

Tuoksusta nousee esiin kypsä punainen kirsikka, pieni kukkaisuus, mausteisuus ja setripuu. Paletilla seuraillaan siististi ja nätisti tuoksun fiiliksissä. Tanniini- ja happosektori pitävät yllättävän matalaa profiilia ja maku jättää kokonaisuutena hieman velton vaikutelman. Melko pitkä jälkimaku jatkaa edelleen kypsän kirsikan ja mausteisuuden merkeissä.

2010 on käsittääkseni erinomainen vuosikerta Chianti Classicossa ja jälkeenpäin lukemani arviot tästä kyseisestä viinistä vaikuttavat omaan kulautuskokemukseen verrattuna hämmentävänkin mairittelevilta. Itselle ei nyt vaan kolahtanut. Ja miksi pitäisi kolahtaa, jos näinkin tuoreesta Chianti Classicosta puuttuu tanniinien potku ja happojen ryhti. Voihan se toki olla niinkin, että osui huono pullo kohdalle? 2 / 5 staraa.

Karitsan lapaa ja Poggio Golo Merlot 1999

Pääsiäisviikonloppu tarjosi oivan mahdollisuuden väkertää ruokapuuhien parissa hieman pidemmänkin kaavan mukaan. Pakastimesta löytyi vielä Illilän tilan karitsan lapaa, joten suunnitelma oli sitä myöten selvä. Tällaisten lihakimpaleiden kanssa ei tarvitse pahemmin kikkailla, joten keskinkertaisemmallakin rähmäkäpäläkokilla on erinomaiset mahdollisuudet selviytyä tehtävästä. Itse prosessi on äärettömän yksinkertainen ja helppo: suolat ja pippurit pintaan ja lapa yrtti-lihaliemeen uimaan 120-130 asteiseen uuniin. Kun kello kilisee noin seitsemän-kahdeksan tunnin kuluttua, voi padasta nostella mureata ja itsestään luista irtoilevaa lihaa. Iskin lavan seuraksi lautaselle vielä uunissa paahdettuja juureksia, sekä paistoliemestä kokoon keiteltyä kastiketta. Viiniksi päädyin tällä kertaa korkkaamaan Fattoria del Cerron Poggio Golo Merlot’n vuodelta -99.

Fattoria del Cerro tunnetaan ehkä parhaiten yhtenä suurimmista Vino Nobile de Montepulcianon tuottajista. Paikallinen Sangioveseklooni Prugnolo Gentile on vallannut suurimman osan 170 hehtaarin viljelyalasta, mutta tarhoilla kasvaa myös joitakin kansainvälisiä lajikkeita. Poggio Golo on 100 %:nen Merlot, jolla on takanaan 12 kk:n kypsytys ranskalaisessa tammessa.

IMG_20150404_201759

Ikäänsä nähden lasiin kaatui yllättävänkin tummaa tavaraa. Tuoksusta löytyy kirsikkaa, herukkaa, tammea, lyijykynää, savua. Kaikki tämä hieman elämää nähneen vinttikomeron tuulahduksella sävytettynä. Hapokkuutta on vielä hyvin tallella, tanniiniosasto on selkeästi pehmentynyt ja ilmeisesti pikkuhiljaa poistumassa rikospaikalta. Yleisesti ottaen kaikki palaset ovat hyvin paikoillaan ja pitkä jälkimaku jättää hapankirsikkaiset tunnelmat.

Merlot’ta pidetään yleisesti ottaen hieman tylsänä lajikkeena, eikä tämäkään viini tarjoile mitään räväköitä tai yllättäviä irtiottoja. Toisaalta olisi myös suuri vääryys vähätellä  oivaan korkkausikään ehtineen Fattoria del Cerro Merlot 1999:n pomminvarmaa ja tasapainoista suoritusta, sillä onhan kyse kuitenkin varsin maukkaasta ja keskimääräistä kiinnostavammasta toscanalaisesta. Vuosikertana ysiysi ei pettänyt tälläkään kertaa, vaan tarjoili juurikin sitä mitä oli odotuksissa. 4 / 5 staraa.

Astetta harvinaisempaa tavaraa Italian luoteisnurkasta – Ottin Cornalin 2010

Uusien ja varsinkin hieman tuntemattomampien lajikkeiden bongailu on aina mukavaa puuhaa. Cornalin oli ennen tätä pulloa itselle täysin kääntämätön kortti, enkä viitsinyt edes suorittaa mitään korkkausta edeltäviä salapoliisihommia aihepiirin tiimoilta. Hyppy tuntemattomaan lienee paikallaan aina silloin tällöin? Itse lajike on lähtöisin Italian puolelta, vaikkakin tätä nykyä varsin harvinainen näky sillä puolen rajaa. Sveitsin maaperällä sen sijaan viljellään samaa lajiketta Humagne Rouge-nimellä hieman enemmän. Kirjallisuudessa lajikkeen sanotaan tuottavan rustiikkisia ja tanniinisia viinejä.

Elio Ottin viljelee neljän hehtaarin kokoisia tiluksiaan 600 metrin korkeudessa Aostan laakson sydämessä, Luoteis-Italiassa lähellä Sveitsin rajaa. Vuonna 2007 hän päätti skipata rypäleidensä myynnin co-operatiiville ja ryhtyi tekemään omaa viiniä. Vuosituotanto pyörii 20000-30000 pullon paikkeilla.

Tuoksusta löytää punaisia marjoja, mausteisuutta, pientä kukkaisuutta, savua ja tuhkaa. Viini on suussa ryhdikkään hapokas ja loppua kohden myös hieman bitterinen. Nyt mennään rakenne edellä ja hedelmä perässä, mikä sopii muuhun pakettiin hyvin. Suuta kuivattavaa tanniinisuuttakin löytyy jonkin verran, mutta muutama pullovuosi on varmaankin pehmentänyt otetta sen verran, että raivokkaimmilta irvistyksiltä vältytään. Pitkä jälkimaku on yhdistelmä punaista hapokasta marjaisuutta sekä savuista mausteisuutta.

Mielenkiintoinen tuttavuus tämä Cornalin. Samassa paketissa kulkee pirteää marjaisuutta sekä rustiikkista mausteisuutta ja savuisuutta. Jälkeenpäin pähkäiltynä voi myös olla tyytyväinen siihen, että tuli puolivahingossa korkattua suhteellisen arvostetuksi osoittautuneen pientuottajan pullo ja täten saatua varmasti myös asiallinen ensikosketus lajikkeeseen. Summamutikalla valitulle viinille tuli kaveriksi tällä kertaa jo ennen korkkausta uuniin ehtinyt salamipizza, eikä yhdistelmä aivan taivaaseen saakka jaksanut kantaa. Ennemminkin näkisin tällaisen viinin vähemmän hifisteltyjen riistaruokien kyljessä. 4 / 5 staraa.

Paisajes IV 1999

Joulunajan viinejä pähkäillessä osui okulääreihin eräs Barcelonan tuliainen, jonka arvelin olevan mainiossa korkkausvaiheessa. Lautaselle oli tulossa Illilän tilan karitsanviulua, joten sopivasti kypsynyt Riojan punkku vaikutti siinäkin mielessä varsin passelilta vaihtoehdolta.

Viinin taustalta löytyy yksi Barcelonan parhaista viinikaupoista, Vila Viniteca. Firma on sotkeutunut myös erinäisiin viinintekobisneksiin ja yksi näistä on 1998 käyntiin pukattu Rioja-projekti Paisajes y Viñedos. Kyseisiä viinejä on puuhailtu yhdessä Finca Allenden Miguel Angel de Gregoriun kanssa, jonka tehtävänä on etsiä vuosittain eri puolilta Riojaa sopivat tarhat ja rypäleet sekä huolehtia muutenkin varsinaiseen viinintekoon liittyvistä metkuista. Tavoitteena on ollut pullottaa mahdollisimman eleganttia tavaraa, välttäen liiallista tammisuutta ja konsentraatiota. Tuotantomäärät ovat pieniä, mutta näitä hieman vanhempiakin vuosikertoja löytyy vielä kohtuullisen kivasti Vila Vinitecasta.

Paisajes IV on 100 %:nen Tempranillo 75 vuotiaista köynnöksistä. Viini on kypsynyt 14 kk ranskalaisissa Allier-tynnyreissä.

Lasissa viini on ikäänsä nähden yllättävänkin tummaa tavaraa. Kehittyneessä tuoksussa on selkeästi tunnistettavaa Riojaa; punaista kirsikkaa, nahkaa, tupakkaa, tammea ja maanläheisyyttä. Paletilta löytyy kivasti kehittynyt hedelmäisyys, mutta myös ryhtiä. Eri komponenttien välinen balanssi on erinomaisella tasolla. Pitkä jälkimaku kulkee punakirsikkaisissa ja nahkaisissa tunnelmissa. Korkkausikä osui tällä kertaa juuri kohdalleen, sillä viinin kehittyneelle hedelmäisyydelle löytyy kaveriksi vielä sopiva määrä kypsää tanniinisuutta sekä ryhdikäs hapokkuus.

Vajaan neljänkympin hintalapulla varustettu pullo ei toki ole erityisen edullinen, mutta ottaen huomioon pieni tuotantomäärä, asiaan panostamisen taso sekä erinomainen lopputulos, lienee hinta kuitenkin perusteltavissa. Karitsanviululle jotakuinkin täydellinen kumppani. 4,5 / 5 staraa.

Concannon Livermore Petite Sirah 2012 – 14,95 €

Tuhdin rustiikkisia punaviinejä tuottava Petite Sirah ei ole kovinkaan tunnettu lajike ylipäätään ja siitä valmistettuja 100 %:sia lajikeviinejä  tulee melko harvoin vastaan. Viimeisimmät omat muistot tällaisesta punkusta taitavat ajoittua muutaman vuoden taakse Tukholmaan, jolloin maistelin jotain kalifornialaista erittäin alkoholista ja railakkaalla jäännössokeritykityksellä varustettua tapausta. En kiljunut riemusta. Muistot sikseen ja Alkon hyllystä kouraan noin viidentoista euron leka lajikkeeseen vahvasti panostaneelta tuottajalta.

1800-luvun lopulla perustettu Concannon on ollut merkittävässä roolissa Kalifornian Cabernet Sauvignon-kloonien tutkimustyössä ja tilalle aikoinaan Chateau Margaux’n tarhoilta päätyneistä pistokkaista kasvaneita köynnöksiä on tutkiskeltu pitkään ja hartaasti yhdessä UC Davisin tutkijoiden kanssa. Concannon on myös vastuussa ensimmäisestä amerikkalaisesta Petite Sirah-viinistä. Tilalla on kasvanut kyseistä lajiketta jo 1800-luvun lopulta saakka. Tämän putelin Petite Sirah-rypäleet ovat kasvaneet Livermore Valleyn alueella Kaliforniassa, missä maaperä on sorapitoista. Viiniä on kypsytetty tammessa 18 kk ja pulloissa 6 kk.

Tuoksussa on mustikkaa, karhunvatukkaa ja tammea. Suussa täyteläinen ja tuhdinoloinen viini vaikuttaa odotuksien mukaisen konsentroituneelta ja kypsän hedelmäiseltä. Viini ei jyllää hapokkuudella eikä tiukoilla tanniineilla, mutta loppua kohden esiin työntyvä mukava bitterisyys ryhdittää kokonaisuutta todella kivasti.  Jälkimaku on keskipitkää, kypsän hedelmäistä sorttia.

Concannon Livermore Petite Sirah on pehmeän täyteläinen ja kypsän hedelmäinen viini. Jenkkiviineissä ei yleensä pihtailla tammen käytön suhteen, mutta tällä kertaa pitkä tammikypsytys tuntuu yllättävän vähän kokonaisuudessa. Liekö sitten käytössä ollut vanhempia tynnyreitä vai kätkeytyykö tammi konsentroituneen hedelmän alle? Paketin ilopilleri on paletin loppupuolella ilmenevä pieni bitterisyys, vaikka happo- ja tanniinisektorille jäinkin kaipaamaan jonkinlaista piristävää lisäpotkua. Kaiken kaikkiaan ihan mukava pläjäys tuhdimman punkkusektorin ystäville. 3,5 / 5 staraa. (Kuvan © Alko)

Vinyes Domènech Furvus 2010

Aiemmin keväällä pyörähdin Barcelonassa valtavilla Alimentaria ruoka- ja viinimessuilla. Olin juuri maistellut loistavia Castell Sant Antonin Cavoja, kun eräs herrasmies nyki hihasta viereisen pöydän ääreen. Sain aluksi lasiini Vinyes Domènechin vanhojen köynnösten Garnatxa Blancaa, mikä ei ole lainkaan huono veto lajiketta fanittavan viinipölhön näkövinkkelistä. Keskustellessamme Garnatxa Blancan potentiaalista ja nykytilasta, kuiskasi Joan Ignasi Domènech yllättäen olevansa presidentti. Presidentti-termin kapeaan käyttösektoriin tottuneena taisin sekunnin kymmenyksen ajan jo luulla miehen seonneen sanoissaan tai jopa järjissään. Hymynvire kasvoillaan hän kuitenkin tarkensi olevansa Katalonian Garnatxa-järjestön, Terra de Garnatxes, presidentti. Kävi selväksi, että jos joskus olisi jotain epäselvää liittyen Garnatxaan, tulisi asiassa kääntyä hänen puoleensa.

Montsantissa Capcanesin kylän lähellä toimiva Vinyes Domènech viljelee 17 hehtaarin kokoisia tarhojaan luomu- ja biodynaamisin menetelmin. Luomu- ja carbon footprint-sertifioitu tila on vienyt ympäristöystävällisyyden perusjeesustelua pidemmälle ja pokannut asian tiimoilta myös erilaisia palkintoja. Tilan päärakennus on viimeisen päälle energiatehokas, sähkö tuotetaan 90 %:sti paikan päällä uusiutuvilla energiamuodoilla ja vesipuoli hoituu kokonaan sadevesillä sekä omilla lähdevesilähteillä. Talon viinihierarkiassa Furvus asettuu kakkosviinin paikalle lippulaiva Teixarin jälkeen. Viini on valmistettu 500-600 metrin korkeudessa kasvaneista Garnatxasta (80 %) ja Merlot’sta (20 %). Kaikkien yksittäisten palstojen viinit valmistetaan erikseen ja käyminen tapahtuu luonnonhiivoilla. Viiniä on kypsytetty 14 kk ranskalaisessa tammessa, yleensä käytössä on 1-2 vuotta vanhoja tynnyreitä.

Tuoksussa tummahkoa kirsikkaa, herukkaa, karhunvatukkaa, yrttejä ja setripuuta. Paletilla todella samettinen suutuntuma, napakka mutta kypsä tanniinisuus, hyvä hapokkuus ja hedelmäkin pysyy hienosti kontrollissa. Paletin loppua kohden mausteisuus korostuu ja alkoholin lämpö tuo muuhun kokonaisuuteen sopivaa muhkeutta. Tasapainoinen viini liukuu pitkään jälkimakuun ja kaikki palikat tuntuvat olevan nätisti kohdillaan.

Vinyes Domènech Furvus 2010 on erinomainen Garnatxa-vetoinen punkku Montsantista, eikä ole epäilystäkään, että tiimi tietää mitä tekee. Päällimmäisenä jää mieleen samettinen suutuntuma ja eri osa-alueiden välinen harmonia. Suhteellisen pitkästä tammikypsytyksestä huolimatta tammi pysyttelee taka-alalla ja tuo vahvistusta enemmänkin viinin rakenteeseen, kuin makuun. Talon lippulaiva Teixarin moniulotteisuudesta jäädään iso askel, mutta toisaalta hintalapussakin lukee yli puolet pienempi lukema. Vila Vinitecasta noin 16 eurolla oikein hyvä ostos. Lautaselle vaikka grillattua possua, nautaa tai lammasta. 4 / 5 staraa.

Ezimit Vranec Barrique 2009 – 9,99 €

Makedonian viinit ovat monelle varmasti kovin hämärää sektoria, enkä itsekään ole ehtinyt elämäni aikana montaa maistamaan. Jostain kolosta on kuitenkin Alkon perusvalikoimaankin saakka onnistunut livahtamaan makedonialanen punaviini. Lempinimen black stallion saanut Vranec on mielenkiintoinen punaviinilajike, koska siitä tehdyistä viineistä huhuillaan Makedonian ja Montenegron ensimmäistä kovemman luokan viiniläpimurtoa maailmalla. Aika näyttää miten käy.

Ezimit Vino Vranec Barrique 2009 tulee Štipin kaupungin lähimaastosta. Alueen kesät ovat kuivia ja kuumia, talvet lyhyitä ja melko leutoja, vaikka pienesti pakkasen puolelle voi mittari heilahtaakin. Alueen hiekkainen maaperä on rautapitoista. Viini on käynyt terästankeissa ja kypsynyt vuoden päivät ranskalaisessa tammessa. Lisäksi sitä on lepuutettu vielä puoli vuotta pulloissa.

Tuoksussa on kirsikkaa, herukkaa, yrttisyyttä, hieman lakritsia ja tammea. Paletilla melko täyteläisen viinin hedemäsektori pysyy tyylikkäästi aisoissa ja viini lunastaa lempinimensä maineen viimeistään reippaalla tanniinisuudella ja ryhdikkäällä happo-osastolla. Viini ei lätkäise kaikkia kortteja pöytään kerralla vaan availee muutamia uusia ulottuvuuksia hiljalleen lasissa avautuessaan. Pitkähkö mausteinen jälkimaku saa seuraa ikeniä puristelevista tanniineista.

Makedonialainen Vranec onnistuu yllättämään positiivisesti sekä laadullisesti että tyylillisesti. Kympin hintalapulla pullo on erinomainen ostos. Tanniinisektori on sen verran vahvassa vireessä, että parin tunnin dekantointi ennen tarjoilua on paikallaan ja samalla kannattaa varata kylkeen jotain purtavaa. Mediumiksi paistetut tummat lihat, muut reipashenkiset liharuoat sekä pitkään kypsytetyt vahvat juustot ovat varmoja valintoja. 3,5 / 5 staraa. (Kuvan © Alko)