Viinibloggaajat Tampereella ja Chateau Montus 1998

Ilmassa oli suuren urheilujuhlan tuntua, kun viinibloggaajien joukko kokoontui jälleen lokakuun alkupuolella. Tällä kertaa tapahtumapaikkana oli Tampere, missä järjestelyistä huolehtineet Pullon Henki-blogin Katri ja Heikki, Viinillä-blogin Heta sekä Viinikartan Janne ja Jens olivat loihtineet kokoontumisajoille mainiot puitteet, ohjelman ja tarjoilut. Heti alkuun hyökkäsimme Pyynikin käsityöläispanimolle haistelemaan ja maistelemaan aitoja pienpanimofiiliksiä sekä tutustumaan maamme säälittävän alkoholipolitiikan ehkä eniten päähänpotkimaan yrityssektoriin. Erinomaisia oluita muuten, hiljattain palkittu vahva portteri pomppasi muitta mutkitta parhaimpien maistamieni porttereiden listalle.

Luonnollisesti iltaan kuului myös jo perinteeksi muodostunut sokkotasting. Tälläkään kertaa ei viineistä puuttunut mielenkiintoa, kuten ao. kuvasta näkyy. Itse roudasin illallispöytään Ranskan Madiranista tulevan Alain Brumontin todellisen klassikon, Chateau Montus 1998:n. Viini pääsikin toisitoimiin oivallisen häränhäntä-annoksen kaverina. Montus pitää sisällään 80 % Tannatia ja 20 % Cabernet Sauvignonia. Rypäleet ovat kasvaneet etelään suuntautuvilla kivisillä ja savipohjaisilla rinteillä, kuumassa ja kuivassa ilmastossa. Viiniä on kypsytetty tammitynnyreissä sakkoineen 14 kk, minkä jälkeen se on pullotettu suodattamattomana.

Iästään huolimatta edelleen varsin tummasävyinen väri. Kehittynyttä tuoksua tarjoileva viini heittää nokkaan tallinnurkkaa ja lantaa, tummia marjoja ja savuisuutta. Ehkä pientä lääkemäisyyttäkin on havaittavissa. Tuoksusta löytyy eläväisyyttä, se kasvaa selkeästi hengittäessään, tuoden esiin uusia ulottuvuuksia. Paletilla meno nojaa vakaasti tummiin marjoihin, mausteisuuteen ja eläimellisen potkuun. Vuodet ovat tehneet tehtävänsä ja tuoreempien vuosikertojen selkeästi esiin tuleva konsentroituneisuus ja lähes päälle käyvä runsaus on rauhoittunut ja selkiytynyt. Tanniinisuus on vielä alive and kicking, kun taas happosektorilla ollaan jo loivan alamäen puolella. Kaiken kaikkiaan tämä erinomainen ja moniulotteinen viini lienee jotakuinkin huipussaan juuri nyt.  4 / 5 staraa.

Sunnuntai-päivään startattiin todella herkullisen kuohuviini- ja samppanjabrunssin avulla. Autoilijan kohtaloksi koitui toki ahkera sylkeminen, mutta mieleen ehti syöpyä erityisesti omissa arvioissani selkeän voiton vienyt Nicolas Feuillatten Grand Cru Blanc de Blancs 2005. Muista maistetuista miellyttivät vähäeleisen hillittyä laatumeininkiä esittänyt Recaredon Relats Brut Nature Gran Reserva 2010 sekä hieman kosiskelevan marjaisen tuoksunsa jälkeen maukkaalla ja tasapainoisella maullansa vakuuttamaan onnistunut Taltarni Brut Taché 2010.

Hauskaa oli ja näissä tunnelmissa onkin hyvä jäädä odottelemaan seuraavia tapahtumia.

Matkalla Mallorcalla

Vielä kymmenisen vuotta sitten omat mielikuvat Mallorcasta pyörivät lähinnä rantalomailun ja massaturismin sekamelskassa. Monien positiivisten matkakertomusten sekä paikallisten viinituottajien kanssa käytyjen messukeskustelujen perusteella pistin saaren “to do”-listalle. Syys-lokakuun vaihteessa pakenin Suomen synkistyvää syksyä ja lähdin hetkeksi lämmittelemään baleaariseen ilmastoon paikallisen viinitarjonnan äärelle.

Noin kolmen ja puolen tuhannen neliökilometrin kokoiselta saarelta löytyy peräti kaksi D.O.-luokiteltua viinialuetta; Binissalem ja Pla i Levant. Lisäksi viinejä etiketöidään paljon myös VdT-luokituksella. Mallorcan omat paikallistoivot rypälerintamalla ovat pääasiassa punaviinilajikkeet Manto Negro ja Callet sekä valkoviinilajike Prensal Blanc (Moll). Sataprosenttisia lajikeviinejä näistä valmistetaan todella vähän, suurin osa viineistä on nimittäin erilaisia blendejä. Binissalemin punaviineissä pitää olla 30% Manto Negroa, tapauksesta riippuen loppuvastuun kantaa useimmiten yksi tai useampi joukosta Callet, Merlot, Syrah ja Cabernet Sauvignon. Valkkariblendejä löytyy monenmoisia, mutta selkeästi yleisin linja vaikuttaa olevan Chardonnay’n ja Muscatin naittaminen paikalliselle Prensal Blancille. Binissalemin valkkareissa pitää olla Prensal Blancia vähintään 50%. Muutamaa suurempaa toimijaa lukuunottamatta tuottajat ovat varsin pieniä ja pienistä tuotantomääristä johtuen joidenkin (erityisesti kiinnostavimpien) viinien saatavuus on pienimuotoinen ongelma jopa paikan päällä.

Maistamistani valkkareista mielenkiintoisinta antia tarjosivat jo ennen reissua orientaatioavuksi korkattu Anima Negra Falanis 2012 sekä Macia Batlen visiitillä maistettu Unic 2013 (kuvassa niinikään mainio Macia Batlen Blanc de Blancs). Quibia (50 % Prensal Blanc, 50% punaviinilajike Callet) tarjoilee pirteää sitruunaa, omenaa ja greippiä. Ehkä pientä persikan kiveä ja mineraalisuuttakin löytyy joukosta. Paletilla esiin tuleva valkopippurisuus tuo reippaasti lisää voimaa ja hedelmäosasto pysyy kurinalaisesti kontrollissa tiukan hapokkuuden ansiosta. Macia Batlen Unic (70 % Prensal Blanc, 30 % Chardonnay) on viettänyt 7 kk tammessa, mikä kyllä tuntuu nokassa, mutta sopii loppujen lopuksi pakettiin ihan passelisti. Siinä missä Quibia on mielenkiintoisen persoonallinen, on Unic lähempänä perinteistä kevyesti tammitettua valkoviinityyliä, tyylikästä sellaista.

Aiemmin blogissa käsiteltyjen Anima Negran ÀN/2:n ja 4 kilos 12 Voltsin lisäksi reissulla maistetuista punkuista kaksi nousi selkeästi yli muiden. Etukäteen kovaksi scoutattu Mesquida Mora löytyi pienen seikkailun jälkeen Porreresin pikkukylän laitamilta. Muutama vuosi sitten luomusta biodynaamisen viljelyyn siirtyneen viinitalon pari valkkaria, toinen rosé ja yksi punkku olivat jo loppuunmyytyjä, mutta pääsin sentään maistamaan paikan päällä muutamat jäljellä olevat. Erityisen päräyttävä oli pääosin Callet’sta valmistettu Sotíl 2012. Sain kuulla, ettei Callet’n osuus punaviineissä ole korkea juuri koskaan, koska ensinnäkin sitä viljellään varsin vähän ja toiseksi siitä on kuulemma vaikeaa saada irti riittävää aromaattisuutta. Mesquida Moran omistaja ja viinintekijä Bárbara on kuitenkin ottanut haasteen vastaan ja perskules sentään, onnistunut varsin mallikkaasti. Ehkäpä juuri tietynlainen neutraalius ja hillitty harmonia ovat tämän viinin valttikortteja. Tuotantomäärä harmillisesti vain 3000 pulloa, mutta suosittelen silti ehdottomasti tsekkaamaan, jos jossain tulee vastaan.

Toinen punaviinipäräyttäjä oli Son Bordils Cabernet Sauvignon vuodelta 2006. Olin jo ennen reissua päättänyt panostaa paikallisista lajikkeista tehtyihin viineihin, eikä motivaatio meinannut millään riittää valikoimaan illallisviiniksi Cabernet Sauvignonia. Tarjoilijan vuolaiden suosituspuheiden lisäksi valintaa helpotti se fakta, että viini sattui olemaan ainoa jäljellä oleva paikallinen punaviini koko ravintolassa. Tiettävästi jo 1400-luvulta perinteensä ammentavan Son Bordilsin Cabernet Sauvignoniin on nimirypäleensä lisäksi tungettu lähinnä säälikyyneleitä vuodattava määrä Callet’ta (0,8 %). Reunoiltaan hieman tiilenpunaan kääntyvä punkku osoittautui kivasti kehittyneeksi paketiksi herukkaa, kirsikkaa, savua, lyijykynää ja melko eleganttia tammisektoria. Alussa varsin tuhtiakin tanniinisuutta tarjoillut viini avautui hengitellessään tasapainoiseksi ja kehittyi ajan kanssa kiehtovan moniulotteiseksi viiniksi.

Mallorca oli ihan lyhyenkin visiitin perusteella kiva sekoitus aurinkorantoja, hienoja maisemia, vuoristoa ja tasankoa, pienempiä ja isompia kyläpahasia sekä mukavia viinejä. Voisin mennä toistekin.

Mastroberardino Centotrenta Radici Taurasi Riserva 1999

Campanian viinien ja alueella perinteisesti viljeltyjen lajikkeiden kovimpana puolustustaistelijana ja suurlähettiläänä voitaneen oikeutetusti pitää Mastroberardinoa. Erityisen hyvin tuottaja tunnetaan Aglianico-rypäleistä valmistetuista punaviineistä. Talon omistajasuku on touhunnut viininviljelyn parissa tiettävästi jo 1700-luvulla, mutta virallisesti sertifioidun toiminnan 130-vuotisjuhlaa vietettiin vuonna 2008. Pippaloiden kunniaksi viinitalo iski markkinoille myös juhlapullotteen – Centotrenta Radici Taurasi Riserva 1999. Korkkiruuvi ei antanut armoa tällekään tapaukselle, mikä on näin jälkeenpäin ajateltuna pelkästään positiivinen asia.

Juhlaviinin rypäleet tulevat 500 m korkeudessa Montemaranon tarhalla kasvaneista Aglianico-köynnöksistä. Viiniä on kypsytetty 30 kk ranskalaisessa ja slavonialaisessa tammessa sekä viisi vuotta pulloissa. Erona tuottajan normaaleihin Radici Taurasi-pullotteisiin on kypsytyksen osalta se, että normaali Riserva lepää pulloissa pari vuotta vähemmän ja “tavallisen” Radici Taurasin tammikypsytys on puoli vuotta lyhyempi sekä pullokypsytys vastaavasti 3 vuotta lyhyempi. Taurasi-punkut ovat tunnetusti kypsytystä kestävää ja sitä ehdottomasti myös kaipaavaa tavaraa. Nuorena viinit ovat erittäin konsentroituneita, jykevän tanniinisia ja tiukan hapokkaita. Etelän Baroloksikin haukutun Taurasin korkkaamista alle kymmenvuotiaana kannattaa harkita jokseenkin yhtä hartaasti, kuin samanikäisen Barolonkin. Eihän se tietenkään mikään rikos ole, mutta nautinto saattaa useimmissa tapauksissa jäädä pahasti puolitiehen.

Reunoiltaan tiilenpunaan kääntyvä väri. Intensiivinen, melko kehittynyt ja varsin moniulotteinen tuoksu, jossa on kirsikkaa, multaa, nahkaa, tallinnurkkaa, tupakkaa, kosteaa setripuuta sekä syksyisen metsän tuoksua. Paletilla jatketaan täyteläisissä meiningeissä, konsentraatiota löytyy reilusti, mutta moniulotteinen makumaailma pääsee silti kivasti esille. Ilmaantuessaan viini elää ja kehittyy valtavasti, tuoden hienosti esiin monipuolista aromimaailmaansa. Tylsästä hetkestä ei tämän pullon kanssa ollut tietoakaan. Hapokkuutta on edelleen reilusti ja tanniinisuuttakin runsaasti, vaikka pahin kiristys on hellittänyt. Erittäin pitkä jälkimaku suuntaa fiilikset tupakkaan, hapankirsikkaan ja nahkaan.

Centotrenta Radici Taurasi Riserva 1999 on todella huikea viini jo tässä iässä, mutta rakenteensa puolesta sen voisi unohtaa huoletta kellariin vielä vuosiksi. Ruokapöydässä viini pääsisi parhaiten oikeuksiinsa riistaruokien parissa, miksei toki kypsytettyjen juustojen ja laadukkaiden leikkeleidenkin kanssa. Alkosta löytyi vielä tätä kirjoitusta luonnostellessa Mastroberardinon 2008 Radici Taurasi Riserva melko kivaan hintaan, mutta sekin näyttää sittemmin hävinneen listoilta. Harmi. 5 / 5 staraa.

Castello dei Rampolla Chianti Classico 2009

Neljääkymmentäkahta hehtaaria Panzanossa viljelevän Castello dei Rampollan tilukset ovat olleet Di Napolin suvun hallussa jo joitakin satoja vuosia. Rypäleitä on takavuosina myyty mm. Antinorille ja ensimmäisistä Cabernet Sauvignon-vetoisista supertoscanalaisista innostunut Alceo di Napoli aloitti omien viinien valmistamisen 60-70-lukujen vaihteessa. Tila on Toscanan ensimmäisiä biodynaamiseen viljelyyn siirtyneitä, sillä ko. menetelmät otettiin käyttöön jo 90-luvulla. Olen saanut sellaisen käsityksen, että keskimääräiseen biodynaamiseen viljelytouhuun verrattuna tilan toimintaperiaatteet edustavat ehdotonta hardcore-osastoa. Chianti Classico 2009 sisältää 90 % Sangiovesea, 5 % Cabernet Sauvignonia, 5 % Merlot’ta. Viiniä ei ole suodatettu.

Tuoksusta löytyy punaista kirsikkaa, nahkaa, tupakkaa, multaa sekä hentoisesti savua ja kahvia. Monivivahteisessa tuoksussa on jännää eläimellisyyttä. Paletilla melko täyteläinen viini jatkaa punaisten kirsikoiden ja muiden marjojen tahdeissa. Maku muistuttaa joistakin naturaaliviineistä tuttua “pure juice”-tyyppistä, kirpakkaa mehukkuutta. On selvää, että tämä optimaalisen kypsä hedelmäosasto ei mässäile määrällä, vaan laadulla. Erittäin pirteä hapokkuus ja napakka tanniinisuus viimeistelevät tasapainoista pakettia. Sopivan bitterinen ja hapankirsikkainen lopetus kruunaa kokonaisuuden.

Rampollan Chianti Classicossa on kivasti kasassa jotakuinkin kaikki ne komponentit, joita erinomaiselta Chianti Classicolta odotan. Kun pakettiin lisätään persoonallisuutta, luonnetta ja moniulotteisuutta, ollaan todellakin asian ytimessä. Täydet 5 / 5 staraa. Chianti Classico viihtyy tunnetusti monenlaisten ruokien parissa, joten ihan älyttömän syvälliseen aivoriiheen ei kannata vajota ruokamätsäyksien kohdalla. Paista naudan maksaa ja pekonia, grillaa/paista tummaa tai vaaleata lihaa, tee tomaattisia patoja tai pastakastikkeita.

Abracadabra 2010

Vuonna 2009 kävi niin, että maanviljelymeiningeissä varttunut veljesparivaljakko toteutti viiniunelmansa ja perusti Divina Proporcíon Bodegasin Toron kylään. Perheyritys onnistui hankkimaan omistukseensa 15 tarhahehtaaria ja lisäksi rypäleitä ostetaan tarkkaan valikoiduilta sopimusviljelijöiltä. Tarhoilla kasvaa niin nuoria, kuin ikivanhojakin köynnöksiä. Tuhoisasti Vitis Vinifera-lajikkeiden juurakoihin iskeneellä viinikirvalla ei ole ollut sen suurempaa elinvoimaa tarhojen hiekkaisessa maaperässä, joten osa köynnöksistä saa kasvaa edelleen omilla juurillaan. Tuottaja pyrkii tuottamaan luomuviljeltyjen tarhojensa rypäleistä puhtaan hedelmäisiä punaviinejä, joissa tammikypsytyksen tavoite ei ole puun maku viineissä, vaan enemmänkin tynnyrikypsytyksen muut edut ja ominaisuudet.

Abracadabran rypälemehu on puristettu luomutarhoilla kasvavista, yli 40-vuotiaista Tinta de Toro-köynnöksistä (Tempranillo). 12 kuukautta kestänyt kypsytys on hoidettu ranskalaisissa ja amerikkalaisissa tammitynnyreissä.

Yllättävän monivivahteisessa ja hieman kehittyneessäkin tuoksussa on tummaa kirsikkaa, luumua, kahvia, tummaa suklaata, yrttejä, lääkemäisyyttä ja vieläpä pientä mineraaliviritystäkin taustalla. Paletilla viini on täyteläinen ja miellyttävän pehmeä. Ryhdikäs hapokkuus sekä napakka, mutta sopivan kypsä tanniinisuus pitävät huolen siitä, että ylimääräinen pehmoilu jää väliin. Varsin pitkä, lämminhenkinen ja mausteinen jälkimaku. 15 %:n alkoholipitoisuuden peittyminen muun rakenteen lomaan ei ole viinissä mikään itsestäänselvyys, mutta tällä kertaa asiassa on onnistuttu varsin hyvin. En kuitenkaan suosittele ihan taskulämpimänä naukkailemaan, eli pieni viilennys on paikallaan.

On todella ilahduttavaa todeta tuoreempienkin tuottajien saavan aikaan Torossa hienoja ja alueelle tyypillistä meininkiä ilmentäviä viinejä. Viini on toki herkullisessa korkkausiässä jo nyt, mutta rakennetta ja potkua kyllä riittää, joten parin-kolmen vuoden kellarointi on enemmänkin mahdollisuus, kuin uhka. Kun pullo irtoaa Espanjasta noin 12 eurolla, voidaan todeta hinta-laatusuhteenkin olevan kivasti kohdallaan. Pulloa kulautellessa oli vielä mahdollista nauttia lämpimistä kesäkeleistä ja Abracadabra oli jokseenkin täydellinen kaveri kesäiltana grillatulle naudan ulkofileelle. 4 / 5 staraa.

Castello d’Albola Chianti Classico Riserva 2007

Zoninin suuren viinikonsernin yksi sivukonttoreista on Chianti Classicon alueella sijaitseva Castello d’Albola. Radda in Chiantissa sijaitseva tila on ollut Zoninin suvun hallussa 70-luvun lopulta alkaen ja nykyään viiniä viljellään noin sadanviidenkymmenen hehtaarin alalla. Kolmestasadasta aina kuuteensataan metriin merenpinnan yläpuolella sijaitsevilla tarhoilla kasvaa keskimäärin 20-vuotiaita köynnöksiä, joista 90 % on Sangiovesea. Tallink-Siljan valikoimista omaan kaappiin päätyneet 2007-vuosikerran Chianti Classico Riservat ovat aiempien korkkauksien yhteydessä jättäneet muistijälkeä siinä määrin kypsästä korkkauspotentiaalistaan, että päätin järjestää korkkiruuvia kampeamalla viinikaapista yhden lisämakuupaikan uusille tulokkaille.

2007 Chianti Classico Riserva rakentuu Sangovesesta (95 %) ja Canaiolosta (5 %). Viiniä on kypsytetty tammessa 15 kk. Tynnyreistä 10 % on ollut ranskalaista Allierin tammea ja loput slavonialaista tammea. Tämän lisäksi viiniä on kypsytetty 12 kk terästankeissa ja 3 kk pulloissa.

Kypsän marjaisasta tuoksusta löytyy punaista kirsikkaa, kypsää herukkaa ja aisoissa pysyttelevää tammisuutta. Suussa melko täyteläinen viini toistaa aavistuksen yksiulotteiseksi jäävää, mutta siististi tuoksua seurailevaa antiaan. Tanniinit ovat pehmeät ja happokkuutta tyylilaji huomioiden varsin maltillisesti. Loppua kohden esiin tuleva hyvin pieni bitterisyys saa aikaan pienimuotoisen ryhtiliikkeen. Keskipitkä jälkimaku jatkaa kirsikkaista ja kypsän herukkaista menoa.

Teknisesti viini on kunnossa, mutta hapokkuus ei kuitenkaan tunnu pärjäävän aivan samassa vauhdissa kypsänpuoleisen hedelmän kanssa, tanniinisuuskin on vähän laiskanpulskeaa, eikä alueelle ja tyylilajille tyypillistä bitteristä puraisua tahdo löytyä. Näin ollen viini jättää kokonaisuutena hieman vaisun ja varman päälle tehdyn fiiliksen. Poikkeuksellisen helposti jo nuoressa vaiheessa kulauteltavaa Chianti Classico Riservaa kaipaavalle nappiostos. 3 / 5 staraa.

 

Losada 2010

Espanjan Bierzossa viiniä valmistavan Losadan köynnökset kasvavat Pieros’n kylän sekä Valtuille de Arriban lähistöllä. Rypäleet kerätään käsin ja niiden prosessointi sekä viininvalmistus tapahtuu tarha- / palstakohtaisesti. Losada uskoo huolellisesti ja ympäristöä kunnioittavasti hoidettujen Mencia-köynnösten sekä minimaalisesti käpälöityjen viininvalmistusprosessien tuovan parhaiten esiin kunkin tarhan, ympäristön sekä vuosikerran ominaispiirteet.

Losada 2010 on 100% Mencia ja sen rypäleet tulevat Pieros’n lähistöltä, etelään suuntautuvilta loivilta rinteiltä, pääosin savisessa maaperässä kasvavista vanhemmanpuoleisista köynnöksistä. Kypsytys 12 kk mitä ilmeisimmin toista ja kolmatta vuotta kierrossa olevissa ranskalaisissa ja amerikkalaisissa tammitynnyreissä.

Tuoksusta erottuu mustaa viinimarjaa, kirsikkaa ja mustikkaa. Taustalla hönkii jonkin verran tammea, jonka mukana hengailee myös pieni ripaus vaniljaa. Paletilla tiukka hapokkuus ottaa niskalenkkiä tummasta hedelmäisyydestä. Selvästi tuntuva, mutta kypsä tanniinisuus antaa tarvittavaa taustatukea ja tuo kokonaisuuteen sopivasti potkua. Pitkä jälkimaku jatkaa tummien hapokkaiden marjojen ja pienen mineraalisuuden tunnelmissa. 14 % alkoholipitoisuus tuo runkoon lämpöä, muttei häiriköi pakettia, kunhan lämpötila pysyttelee alle 20 asteen.

Itselleni yksi Menciasta valmistettujen punkkujen koukuista on mielenkiintoinen happorakenne, joka tuo usein suhteellisen muhkeaankin esitykseen ison annoksen raikkautta ja terävyyttä. Tämän viinin kohdalla pieni vaniljaisuus pyöristää hieman sitä terävintä kärkeä. Kyse on kuitenkin varsin pienistä nyansseista, eikä niinkään siitä, että viini alkaisi varsinaisesti pehmoilemaan missään vaiheessa. Vaikka itse en tuosta vaniljasta tässä yhteydessä juuri välitäkään, saattaa moni muu aistia sen mukanaan tuoman pehmeyden ja helpomman lähestyttävyyden pelkästään positiivisena asiana. Kun pullollinen irtoaa Espanjasta noin kympillä ja keskisemmässä Euroopassa köyhtyy muutamia euroja enemmän, voidaan pitää hinta-laatusuhdetta hyvänä.  3,5 / 5 staraa.

 

Matarredonda Juan Rojo 2006

Kun kerran juhannuspäivälle oli ohjelmoitu mm. flank steakin grillailua, oli syytä ryhtyä kaivelemaan viinikaapista esiin sopivaa vinkkua. Kouraan tarttui tällä kertaa Matarredondan Juan Rojo vuodelta 2006. Matarredondan viinitalo on saanut alkunsa 2000-luvun taitteessa Espanjan Torossa ja tekee viiniä kolmella eri brändillä (Libranza, Juan Rojo ja Valdefama). Näistä ainoastaan Libranzan pullotteita on tullut aiemmin maistettua, eikä niistäkään nyt tähän hätään mitään järisyttävän selkeää kuvaa muistu mieleen. Juan Rojo -06 on alueelle tyypilliseen tapaan 100 %:nen Tinta de Toro ja kypsynyt 8 kk ranskalaisessa Allier-tammessa.

Lasista pölähteli nokkaan ikään ja ennakko-odotuksiin nähden yllättävän niukasti kehittynyt setti tummaa kirsikkaa, luumua, setripuuviritteistä tammea ja hentoista taustamineraalisuutta. Paletilla viini käyttäytyi täyteläisesti, hedelmäpuolen seuraillessa tuoksun tunnelmia. Melko nopeasti kuitenkin esiin nousi yllättävän räväkkä hapokkuus, joka ei oikein tuntunut pysyvän nuotisssa kypsän hedelmäisyyden ja pehmeähkön tanniinisektorin kanssa. Kokonaisuudesta jäi hieman karheat tunnelmat, jota pitkä ja lämminhenkinen jälkimaku onnistui hieman rauhoittelemaan. Lämminhenkisyydestä huolimatta 14 %:n alkoholipitoisuus ei onnistu häiriköimään kokonaisuutta sen kummemmin.

Juan Rojo 2006 jätti kaiken kaikkiaan jossain määrin vaisun ja karhean fiiliksen. Kahdeksanvuotiaalta olisi odottanut ehkä hiukan enemmän kehittyneisyyttä ja sen tuomaa syvyyttä. Jonkinlaisen ADHD-kohtauksen saanut happosektori piti huolen siitä, ettei balanssikaan aivan palkintokorokkeita hätyytellyt. Ihan kelvollinen suoritus mediumiksi grillatun flank steakin kyljessä, mutta fanfaarit ja riemun kiljahdukset jäivät tällä kertaa väliin. Onnekseni en erehtynyt urkkimaan ennen kulauttelua, minkälaisia pisteytyksiä viini on maailmalla saanut, sen verran kovia lukemia näkyy nimittäin napsuneen. 3 / 5 staraa.

 

4 Kilos 12 Volts 2012

Taste of Helsingin mässäilysessioiden jälkeen oli sopivasti aikaa siirtyä Bar Latvan terassille valmistautumaan illan ZZ-Top-keikkaa varten. Latvan viinilistalta ei ole koskaan mielenkiintoa uupunut ja sisältökin tuntuu vaihtuvan mukavaan tahtiin. Tällä kertaa oli punkkua hakusessa ja bongasinkin listalta yhdeksi kovimmista Mallorcan viinituottajista omissa kirjoissani nousseen 4 Kilos Vinicolan pullotteen. Pöytään kannettiin pullollinen 12-volttista, joka on 4 Kilos’n muutaman viinin mittaisessa katalogissa sieltä edullisimmasta päästä.

Vasta vuonna 2006 autotallipuuhista alkunsa saaneen 4 Kilos Vinicolan laatutasosta voi saada pienen aavistuksen havainnoimalla toisen omistajan (Francesc Grimalt) olleen aiemmin mukana arvostetun Anima Negran viinitouhuissa. 4 Kilos nimi viittaa omistajien neljän miljoonan “pesetan” alkusijoituksiin, joka tahtoo kertoa, että pienestäkin voi aloitella. Hajallaan eri puolilla Mallorcan saarta sijaitsevien tarhojen vuoksi viinejä ei voida luokitella varsinaisesti minkään D.O.-alueen sisään, joten pullotteet kuuluvat alempaan VdT-luokitukseen.

12 Volts kätkee sisälleen 50% Callet ja Fogoneu-lajikkeita, 30% Syrah’ta, 10 % Cabernet Sauvignonia ja lopusta vastaa Merlot. Kypsytys on kestänyt 12 kk ja 40% viinistä on kypsynyt isoissa 3000 litran tynnyrissä ja 60% pienemmissä tynnyreissä , joista puolet vuoden käytettyjä ja puolet kaksi vuotta käytettyjä.

Nenä löytää lasista kypsää tummaa kirsikkaa, mustaherukkaa, tummaa suklaata ja hitusen tammea. Samat fiilikset jatkuvat melko täyteläisessä, hedelmävetoisessa ja puhdaspiirteisen selkeässä makusektorissa, joka on vielä nuoruudestaan johtuen aavistuksen pidättyväinen. Sopivan tiukka hapokkuus, pieni mausteisuus sekä kypsä tanniinisuus tuo runkoon potkua ja uskottavuutta. Pitkä jälkimaku muistuttaa laadukkaan tumman suklaan ja tummien marjojen duettoa.

4 Kilos 12 Volts 2012 hyötyi selkeästi terassilla tarjolla olleesta lisähapesta ja kehitti mukavasti lisää ulottuvuutta kulauttelun aikana. Rakenne lupaa muutamien vuosien ajan ylöspäin suuntautuvaa kehityskaarta, mutta asiallisella hapetuksella tästä diggailee jo nytkin. Alkoon on turha lähteä kahtatoista volttia pälyilemään, sillä viini löytyy Suomessa vain joidenkin ravintoloiden listoilta. Lautaselle laittaisin tummempia liharuokia tai vaikka grillattua possua, terassiolosuhteissa hyvä seurakin riittää. 4 / 5 staraa.

 

 

 

Casar de Burbia Mencia 2009

Casar de Burbia aloitteli toimintaansa Bierzon viinialueella 80-luvulla hankkimalla tarhoja vuoristoisemmilta alueilta sekä Valtuille de Arriban lähirinteiltä. Bierzossa ei takavuosina osattu pahemmin arvostaa korkeammalla sijaitsevia vähäravinteisia ja jyrkempirinteisiä alueita, lähinnä kaiketi heikompien satomäärien ja hankalamman hoidettavuuden vuoksi. Niinpä Casar de Burbiankin ostamilla tarhoilla kasvoi hankintahetkellä vain huonosti hoidettuja Palomino-köynnöksiä. Menestykseen karummissa olosuhteissa osattiin uskoa siinä määrin, että tarhat kunnostettiin perinpohjin ja Palominon tilalle istutettin sekä oksastettiin nykyään jo huippusuosiosta nautiskelevaa Menciaa.

Tuottajansa nimeä kantava viini on alueen punaviineille tyypilliseen tapaan 100% Mencia. Rypäleet on kerätty käsin n. 600 m korkeudella sijaitsevilta tarhoilta. Tätä viiniä on kypsytetty joinain vuosina ranskalaisessakin tammessa, mutta nyt korkattu vuosikerta 2009 on kypsynyt 8 kuukautta uusissa amerikkalaisissa tynnyreissä.

Hyvin tumma ja reunoiltaan violettiin taittuva väri. Tuoksussa mustaa viinimarjaa, mustikkaa, balsamicoa, paahteista tammea ja pieni yrttipenkin tuulahdus. Paletilla täyteläinen ja konsentroitunut, päällimmäiset fiilikset tummien marjojen ja balsamicon suunnalla. Runsaat ja alussa räväkästikin ikeniä mukiloivat tanniinit, timmi hapokkuus. Erittäin pitkään jälkimakuun ehtii vielä mukaan kiva bitterinen twisti.

On se kyllä kumma, kuinka tasokasta tavaraa Espanjassa saa noin kympin panostuksella. Monopolimme hyllyillä tällainen viini kustantaisi todennäköisesti karvan tai pari alle kaksikymppiä, eikä silloinkaan vielä ottaisi pannuun. Kypsytyksessä käytetty uusi amerikkalainen tammi tuntuu ehkä hieman keskimääräistä tuhdimmin, muttei kuitenkaan pölli pääroolia tai häiriköi balanssia. Casar de Burbia on heti korkkauksen jäljiltä sen verran tiukkaa tavaraa, että kunnon ilmaus dekanterissa tai muussa kannuntapaisessa on paikallaan. Rouhea rakenteen ja runsaan tanniinisuuden taklaaminen ruokapöydässä onnistuu esim. riittävän punertavaksi jätetyllä tummalla lihalla tai vaikkapa Master of Wine Tim Hannin oppien mukaan reippaalla pintasuolalla. Itse toteutin luonnollisesti nämä molemmat. 4 / 5 staraa.