Az. Agrigola San Salvatore Trentenare 2013

Amalfin reissulla piti toki ratsata huolellisesti paikallisten viinikauppojen antimet. Viinikauppojen tarjonta oli putiikkien pieneen kokoon suhteutettuna yllättävänkin monipuolista ja laajaa. Campanian valkkareista puhuttaessa Fiano lienee lajikkeista se kiinnostavin ja kansainvälisellä arvostuksella mitattuna Avellinosta taitaa löytyä se kovin sektori. Avellinon pullotteita tiesin toki löytäväni reissun aikana periaatteessa mistä vaan, joten hakusessa oli jotain vähän oudompaa kamaa. Nappasinkin erään liikkeen hyllystä mukaan myyjän vuolaiden suositusten saattelemana pullollisen Azienda Agricola San Salvatoren Trentenarea. Kyseinen tuottaja viljelee viinitarhojaan luonnonmukaisesti ja biodynaamisesti. Viinitarhoja on yhteensä 16,5 hehtaaria ja pulloja tyrkitään markkinoille 95000 vuodessa. Viinin lisäksi yhtiö tuottaa mm. hedelmiä, oliiveja ja mozzarellaa 450 puhvelin voimalla. Pullosta löytyy siis 100% Fiano ja viini tulee Paestumin IGT-alueelta, joka jo sinänsä oli meikäläiselle uusi tuttavuus. Rypäleet on kerätty nuorista köynnöksistä noin 500-600 metriä merenpinnan yläpuolella sijaitsevilta tarhoilta. Viiniä on kypsytetty terästankeissa 8 kuukautta.

Tuoksussa on limeä, melko voimakasta mineraalisuutta sekä hiukan jotain vaaleasävyistä kukkaisuutta. Runsas, tiiviin hedelmäinen maku ja rakenne, jota tyylikäs mineraalisuus tukee hienosti. Ryhdikäs hapokkuus nostaa veden kielelle ja nopeasti tyhjenevä lasi suorastaan karjuu kaatamaan lisää. Viinissä on poikkeuksellisen hyvä rytmi – asia, jota on ehkä hiukan vaikea selittää, mutta kokemus on jotakuinkin sellainen, että kaikki palaset tuntuvat loksahtavan vaivattomasti oikealle paikalleen juuri oikealla hetkellä. Viinistä ei myöskään tarvitse hakemalla hakea asioita, vaan kaikki soljuu nenään, suuhun ja tajuntaan kuin itsestään.

Hauska viini, jonka merellinen mineraalisuus ja raikas hapokkuus osuivat parinkymmenen lämpöasteen ja Amalfin huikeiden merimaisemien kanssa kuin nyrkki nenänvarteen. Jos jossain sattuu tulemaan San Salvatoren pullotteita vastaan, en epäröisi hankintapäätöksen kanssa sekuntiakaan, etenkin kun tämän viinin hintalapussa luki noin yksitoista euroa. Tällaisen valkkarin parittaminen monenlaisten merenelävien ja kalaruokien kanssa käy kuin tanssi. Riippuen tietysti hieman myös siitä, miten hyvin se tanssi itse kullakin käy. 4,5 / 5 staraa.

Marco Felluga Ribolla Gialla Collio 2011

Italiassa viljellään suorastaan mielenterveyttä horjuttavia määriä erilaisia rypäleitä. Joidenkin arvioiden mukaan puhuttaisiin yli kahdesta tuhannesta lajikkeesta. Alunperin ilmeisesti kreikkalainen Ribolla Gialla on yksi hieman vähemmän tarhapinta-alaa valloittamaan onnistunut valkoviinilajike, jota viljellään alkuperämaansa lisäksi lähinnä Italian Friulissa ja Sloveniassa. Tämä Marco Fellugan sataprosenttinen Ribolla Gialla tulee Collion alueelta, joka on yksi arvostetuimpia Friulin ala-alueita. Rypäleet ovat kasvaneet Oslavian ja Capriva del Friulin seudulla. Viini on suorittanut käymisensä terästankeissa ja saanut kypsyä sakkojensa kanssa joidenkin kuukausien ajan.

Marco Felluga on 1950-luvulla lähelle Slovenian rajaa, Gradisca d’Isonzoon perustettu tila. Friulin eri ala-alueilla sijaitsevilta, yhteensä sadan hehtaarin kokoisilta tarhoilta rutistellaan ja puristellaan viiniä noin 600000 pulloa vuodessa. Tavara on pääosin valkoviiniä ja iso osa viineistä nakuttelee Gambero Rossossa kahta bicchieriä tasaisesti vuodesta toiseen.

Melko vahvasti kellertävän viinin tuoksusta löytyy sitruunaa, omenaa, vaaleita kukkia sekä suhteellisen voimakasta mineraalisuutta. Paletilla aistii tiukasti kontrolloitua raikasta hedelmää sekä napakkaa hapokkuutta, jota reipas mineraalisuus komppaa aina pitkään jälkimakuun saakka.

Varsin mainio viini, josta löytyy tiukkaa hapokkuutta, tiivistä hedelmäisyyttä sekä reilu annos kiehtovaa mineraalisuutta. Tallinnasta Livikon myymälästä ( Lootsi 8 ) pullollinen irtosi hintaan 12,90 €, jota voi pitää laatuun nähden varsin kohtuullisena. Lautaselle tyrkkäisin mieluiten vaikka pannulla paistettua punalihaista kalaa tai grillattuja äyriäisiä. 4 / 5 staraa.

Matkalla Mallorcalla

Vielä kymmenisen vuotta sitten omat mielikuvat Mallorcasta pyörivät lähinnä rantalomailun ja massaturismin sekamelskassa. Monien positiivisten matkakertomusten sekä paikallisten viinituottajien kanssa käytyjen messukeskustelujen perusteella pistin saaren “to do”-listalle. Syys-lokakuun vaihteessa pakenin Suomen synkistyvää syksyä ja lähdin hetkeksi lämmittelemään baleaariseen ilmastoon paikallisen viinitarjonnan äärelle.

Noin kolmen ja puolen tuhannen neliökilometrin kokoiselta saarelta löytyy peräti kaksi D.O.-luokiteltua viinialuetta; Binissalem ja Pla i Levant. Lisäksi viinejä etiketöidään paljon myös VdT-luokituksella. Mallorcan omat paikallistoivot rypälerintamalla ovat pääasiassa punaviinilajikkeet Manto Negro ja Callet sekä valkoviinilajike Prensal Blanc (Moll). Sataprosenttisia lajikeviinejä näistä valmistetaan todella vähän, suurin osa viineistä on nimittäin erilaisia blendejä. Binissalemin punaviineissä pitää olla 30% Manto Negroa, tapauksesta riippuen loppuvastuun kantaa useimmiten yksi tai useampi joukosta Callet, Merlot, Syrah ja Cabernet Sauvignon. Valkkariblendejä löytyy monenmoisia, mutta selkeästi yleisin linja vaikuttaa olevan Chardonnay’n ja Muscatin naittaminen paikalliselle Prensal Blancille. Binissalemin valkkareissa pitää olla Prensal Blancia vähintään 50%. Muutamaa suurempaa toimijaa lukuunottamatta tuottajat ovat varsin pieniä ja pienistä tuotantomääristä johtuen joidenkin (erityisesti kiinnostavimpien) viinien saatavuus on pienimuotoinen ongelma jopa paikan päällä.

Maistamistani valkkareista mielenkiintoisinta antia tarjosivat jo ennen reissua orientaatioavuksi korkattu Anima Negra Falanis 2012 sekä Macia Batlen visiitillä maistettu Unic 2013 (kuvassa niinikään mainio Macia Batlen Blanc de Blancs). Quibia (50 % Prensal Blanc, 50% punaviinilajike Callet) tarjoilee pirteää sitruunaa, omenaa ja greippiä. Ehkä pientä persikan kiveä ja mineraalisuuttakin löytyy joukosta. Paletilla esiin tuleva valkopippurisuus tuo reippaasti lisää voimaa ja hedelmäosasto pysyy kurinalaisesti kontrollissa tiukan hapokkuuden ansiosta. Macia Batlen Unic (70 % Prensal Blanc, 30 % Chardonnay) on viettänyt 7 kk tammessa, mikä kyllä tuntuu nokassa, mutta sopii loppujen lopuksi pakettiin ihan passelisti. Siinä missä Quibia on mielenkiintoisen persoonallinen, on Unic lähempänä perinteistä kevyesti tammitettua valkoviinityyliä, tyylikästä sellaista.

Aiemmin blogissa käsiteltyjen Anima Negran ÀN/2:n ja 4 kilos 12 Voltsin lisäksi reissulla maistetuista punkuista kaksi nousi selkeästi yli muiden. Etukäteen kovaksi scoutattu Mesquida Mora löytyi pienen seikkailun jälkeen Porreresin pikkukylän laitamilta. Muutama vuosi sitten luomusta biodynaamisen viljelyyn siirtyneen viinitalon pari valkkaria, toinen rosé ja yksi punkku olivat jo loppuunmyytyjä, mutta pääsin sentään maistamaan paikan päällä muutamat jäljellä olevat. Erityisen päräyttävä oli pääosin Callet’sta valmistettu Sotíl 2012. Sain kuulla, ettei Callet’n osuus punaviineissä ole korkea juuri koskaan, koska ensinnäkin sitä viljellään varsin vähän ja toiseksi siitä on kuulemma vaikeaa saada irti riittävää aromaattisuutta. Mesquida Moran omistaja ja viinintekijä Bárbara on kuitenkin ottanut haasteen vastaan ja perskules sentään, onnistunut varsin mallikkaasti. Ehkäpä juuri tietynlainen neutraalius ja hillitty harmonia ovat tämän viinin valttikortteja. Tuotantomäärä harmillisesti vain 3000 pulloa, mutta suosittelen silti ehdottomasti tsekkaamaan, jos jossain tulee vastaan.

Toinen punaviinipäräyttäjä oli Son Bordils Cabernet Sauvignon vuodelta 2006. Olin jo ennen reissua päättänyt panostaa paikallisista lajikkeista tehtyihin viineihin, eikä motivaatio meinannut millään riittää valikoimaan illallisviiniksi Cabernet Sauvignonia. Tarjoilijan vuolaiden suosituspuheiden lisäksi valintaa helpotti se fakta, että viini sattui olemaan ainoa jäljellä oleva paikallinen punaviini koko ravintolassa. Tiettävästi jo 1400-luvulta perinteensä ammentavan Son Bordilsin Cabernet Sauvignoniin on nimirypäleensä lisäksi tungettu lähinnä säälikyyneleitä vuodattava määrä Callet’ta (0,8 %). Reunoiltaan hieman tiilenpunaan kääntyvä punkku osoittautui kivasti kehittyneeksi paketiksi herukkaa, kirsikkaa, savua, lyijykynää ja melko eleganttia tammisektoria. Alussa varsin tuhtiakin tanniinisuutta tarjoillut viini avautui hengitellessään tasapainoiseksi ja kehittyi ajan kanssa kiehtovan moniulotteiseksi viiniksi.

Mallorca oli ihan lyhyenkin visiitin perusteella kiva sekoitus aurinkorantoja, hienoja maisemia, vuoristoa ja tasankoa, pienempiä ja isompia kyläpahasia sekä mukavia viinejä. Voisin mennä toistekin.

Sutherland Riesling 2012 – 11,90 €

Kuinka ollakaan, viime lauantaina käteeni tuupattiin lasillinen valkoviiniä ja sain haasteen tunnistaa sen sokkona. Suurena Nikke Knatterton-fanina otin toki haasteen vastaan – johtopäätös! Mikäpä nyt olisi hauskempaa lauantaiviihdettä, kuin viinien maistelu sokkona. Eikä toki sovi aliarvioida myöskään itsensä nolaamisen jaloa taidearvoa.

Lukitsin rypälelajikkeen jokseenkin välittömästi, koska se tuntui tuoksun perusteella helpolta nakilta. Selkeästi esiin noussut petrolisuus, vihreät omenat, päärynät ja sitruunat viittasivat vahvasti Rieslingiin. Viinin viherkeltaisesta väristä pystyi päättelemään viinin olevan todennäköisesti suhteellisen nuori, mutta tuoksun petrolisuus ei rohkaissut veikkailemaan aivan viimeisimpiä vuosilukuja. Arvaus muutaman vuoden ikäisestä viinistä lukitukseen. Kypsän aromaattisuuden ja melko runsaan rakenteen vuoksi suljin Saksan ja Itävallan pois kuvioista ja hetken Alsace-pohdiskelun jälkeen parkkeerasin maantieteellisen sijainnin uuden maailman puolelle. Maata piti vielä pohtia. Vaikka viini ei yltynytkään esittämään suoranaisesti mitään järisyttävää moniulotteisuutta, sen lajikkeelle tyypillinen aromiprofiili, hyvä tasapaino jäännössokerin ja napakan hapokkuuden välillä sekä pitkä jälkimaku viittasivat laadukkaaseen pullotteeseen. Ajatukset ohjautuivat ennemmin tunnettuihin ja perinteikkäisiin uuden maailman viinimaihin, kuin johonkin kuriositeettitason “kuralandiaan”. Asettelin vahvimmiksi ehdokkaiksi Australian ja Etelä-Afrikan, hetken aivoriihen jälkeen lisäsin pudotuspeliryhmään jokeriksi myös jonkin viileämmän alueen Chilessä. Valinta oli pirun vaikea, mutta pakollinen ja päädyin lukitsemaan Australian.

Lopputuloksena rypälelajike oikein, ikä joten kuten sinne päin ja myös uuden maailman tunnetumpi viinimaa osui sinällään. Australia läiskähtikin sitten vaivaiset 10000 km pieleen. Pulloksi paljastui lopulta Alkon vakiovalikoimaan hiljattain pölähtänyt Etelä-Afrikkalainen Sutherland Riesling 2012, joka ei kyllä ollut lainkaan hassumpi viini. Kun vielä hintalappulukemat asettuvat varsin mukavalle tasolle, voi todeta rahoille tulevan vastinetta. 3,5 / 5 staraa.

Viini-lehden juttu viinibloggaajista ja trendikkäät Katalonian valkkarit

Blanc de Blancs-blogin Anna kirjoitti Viini-lehteen (nro 6/2014) todella mainion jutun viinibloggaajien sokkomaistelutapaamisesta. Jutun yhteydessä suosittelin pidentämään kesäfiilistä iskemällä grilliin mereneläviä ja korkkaamalla kovassa nosteessa olevia Katalonian valkkareita. Juuri nyt kiikareita kannattaa tarkentaa Katalonian valkoisissa erityisesti Xarel-lon ja Garnatxa Blancan suuntaan. Ei varmaankaan haittaa, jos tönitään nokkaa hieman syvemmälle, ainakin itseäni kiinnostavan aihealueen syvyyksiin.

Xarel-lo tunnetaan parhaiten yhtenä yleisimmistä Cava-rypäleistä. Viimeisen kymmenen vuoden aikana lajiketta on alettu arvostamaan enemmän ja enemmän myös kuplattomien valkkareiden puolella. Satomäärien rankan rajoittamisen, tarhatyöskentelyyn panostamisen sekä viininvalmistusmenetelmien hiomisen seurauksena markkinoille on alkanut putkahtelemaan todella kiehtovia 100 %:sia Xarel-loja. Hapokkaiden ja raikkaiden viinien perusmeininki hoituu yleensä kirpakan sitruunan, limen, yrttien ja suhteellisen vahvankin mineraalisuuden toimesta. Taustalta löytää usein myös persikan kiveä, omenaa tai päärynää. Näiden herkkujen toimivuus on huippuluokkaa tuoreen seafood- ja tapassektorin kanssa.

Oma Xarel-lo-suosikkini on ehdottomasti Cal Raspalletin Improvisació, jonka vuosikerrat 2011 ja 2012 ovat olleet todella huikeita tapauksia. Muista tuottajista kannattaa painaa mieleen ainakin Celler Pardas, Ca N’Estruc, Finca Viladellops, Gramona, Páres Baltà, Can Rafols dels Caus sekä Alellan alueella Pansa Blancan nimellä samaa lajiketta työstävät Alta Alella, Marqués de Alella.

Garnatxa Blanca tuottaa täyteläisiä valkoviinejä, joissa löytyy vahvan rungon lisäksi yrttisyyttä, mausteisuutta ja maanläheistä mineraalisuutta. Takavuosina huomattavasti nykyistä raaempina kerätyistä rypäleistä saatiin aikaan varsin vaisua kamaa ja helposti oksidoituvaa lajiketta pidettiin lähinnä ongelmana. Garnatxa Blancaa onkin pitkään ollut tapana dumpata raaka-aineeksi lähinnä erilaisiin blendeihin. Viime vuosina usko 100 %:sen Garnatxa Blancan potentiaaliin on kasvanut merkittävästi. Kun viinien valmistusmenetelmiin on kiinnitetty entistä enemmän huomiota, on lajikkeen omia ominaispiirteitä on saatu paremmin esiin. Parhaiden tulosten saavuttamiseksi rypäleiden täytyy kypsyä rittävän pitkään ja usein viinien alkoholipitoisuus nousee melko korkeaksi. Liika on aina liikaa ja laatutuottajat tiedostavat ongelman.

Garnatxa Blancan suhteen kiikarit käännetään Barcelonan eteläpuolelle, Prioratin, Montsantin ja Terra Altan maisemiin. Kahden ensinmainitun tuotantomäärät valkoviinisektorissa ovat todella pieniä, kun taas Terra Altan pari tuhatta hehtaaria on noin 70 % koko Espanjan Garnatxa Blanca-kapasiteetista. Valitettavasti tälläkään kertaa määrä ei korvaa laatua ja Terra Altasta tulee paljon myös varsin vaatimatonta tavaraa. Yksi Prioratin kovimmista omalla kohdallani on ollut Celler Cal Pla’n Mas d’en Compte, jonka Garnatxa Blanca-vetoisessa blendissä on vuosikerrasta riippuen pieniä määriä Picapollia, Xarel-loa ja Macabeoa. (Vierailin Cal Pla’n tilalla kesällä 2013). Montsantista kirjaisin vihkoon ainakin Garnatxa-guru Joan Domènechin Vinyes Domènech Rita, Orto Vins’n Blanc Flor ja Blanc Brisat, Acustic Celler sekä Alfredo Arribasin Tros Blanc ja Trossos Sants-valkkarit. Alfredo Arribasin kädenjälki on näkynyt myös Portal del Montsantin mainoissa viineissä. Terra Altassa mielenkiintoisia tuottajia ovat mm. Bàrbara Forés, Edetaria, Celler Piñol, Celler La Fou. Maistamisen arvoisia ovat myös Montsantissa päämajaansa pitävän Coca i Fitón Terra Altan sivuprojekti Jaspi Blanc (vierailin Coca i Fitón tilalla kesällä 2013) sekä Penedesin puolelta erinomaisen raikas Páres Baltàn Indigena.

Kenellekään ei taida tulla yllätyksenä se karu tosiasia, että Alkon valikoima on tälläkin sektorilla todella kehno. Vielä hetki sitten valikoimissa oli mainio Gramonan Xarel-lo, mutta eipä näytä olevan sitäkään enää. Tällä hetkellä pitkäripaisen Xarel-lo-edustuksesta huolehtii edullinen Pares Baltan Savia Viva Xarel-lo, joka on kyllä hintaluokkaansa nähden ihan kelvollinen tapaus. Garnatxa Blancan osalta tilanne on vieläkin huonompi – Espanjasta ei ainuttakaan ja Ranskan puolelta löytyy vain muutama blendi. Yliluonnollisia kärsivällisyysominaisuuksia omaavat voivat odotella valoa synkkään tunnelinpäähän ensi vuoden helmi- ja maaliskuussa, sillä Alkon ostosuunnitelmassa on haut sekä Terra Altan Garnatxa Blancasta että Penedesin Xarel-losta. Meille lyhytpinnaisemmille tämän hetken ainoiksi vaihtoehdoiksi taitavat jäädä joko pullojen roudaaminen reissuilta, nettitilaaminen tai sitten jonkin hyvin varustetun ravintolan viinilistan hyödyntäminen. Helsingissä tarjontaa näyttäisi löytävän ainakin Copas y Tapasin listoilta, Tampereella kannattaa navigoida Tapas Bar Ineziin tai Gastropub Tuulensuuhun, Turussa Viinille ja Keski-Suomessa suuntana on luonnollisesti Figaro.

Mar de Frades Albariño 2012

80-luvun loppupuolella Salnesin laaksoon perustettu Mar de Frades on ollut mukana eturintamassa toteuttamassa ja todistamassa Rias Baixasin Albariño-vinkkujen uutta nousua. Tuottajan nimi viittaa tilan lähistöllä sijaitsevaan merenrantapaikkaan, missä Santiago de Compostelaan matkaavilla pyhiinvaeltajilla oli tapana rantautua. Nyt korkkailtu tuottajan perus-Albariño on luonnollisesti 100%:sti sitä itseään ja puristettu käsin kerätyistä, Salnesin laakson rinteillä kasvaneista rypäleistä.

Etikettiin on kikkailtu pieni koukku, sillä kuvaan pitäisi ilmestyä sininen laiva, kun pullo on “riittävän viileä” tarjoilua varten. Tämä tarkoittaa käytännössä 8-10 astetta. Raivokkaidenkaan viilennysyritysten jälkeen ei oman pulloni laiva alkanut sinertämään sitten niin pätkääkään. Koska se hiton paatti oli saatava näkyviin hinnalla millä hyvänsä, eikä luovuttaminen ollut vaihtoehto, oli otettava käyttöön järeämmät aseet. Jääpalan hinkkaaminen etikettiä vasten sai lopulta sinisen laivan esiin. Sinänsä ihan kiva ja käytännöllinenkin kikka, jos vaan toimisi.

Albariñoksi yllättävänkin syvän keltaisessa värissä on myös kullankeltaisia sävyjä. Erittäin raikas ja pirteä tuoksu heittää nokkaan kirpakkaa sitrusta, ananasta, päärynää sekä hennosti merellistä mineraalisuutta. Paletilla tiukka hapokkuus pitää hedelmäisyyttä otteessaan. Pitkä jälkimaku jatkaa kirpakan sitruunan ja merellisen mineraalisuuden tunnelmissa.

Mar de Frades Albariño 2012 on mallikas ja tyypillinen genrensä edustaja, vaikkei tämä haasteellisen vuosikerran pullote ihan viimeisintä syvyyttä tai harmoniaa saavutakaan. Albariñojen hyvästä kypsytyspotentiaalista on kuulunut huhuja jonkin verran, ja tässä viinissä erityisesti hyvässä tikissä oleva hapokkuus luo uskoa ainakin muutaman vuoden kehityskaarelle. Kokonaisuutena viini keikuttelee 3,5:n ja 4:n staran välimaastossa, mutta onnistuu lopulta kampeamaan itsensä nipin napin 4 / 5 staran puolelle. Lautaselle mustekalaa, simpukoita tai jonkin sortin rapuja, päälle rutistat limestä mehut ja homma alkaa olla hanskassa.

Tarapaca Chardonnay Gran Reserva 2011

Viime vuosina en ole pahemmin iskenyt korkkiruuvia chileläisten viinien korkkeihin, eikä syynä ole ollut pelkästään kyseisten pullojen kierrekapselisuljenta. Myönnän kyllä, että olisi jo pelkästään viinisivistyksenkin kannalta järkevää ylläpitää mahdollisimman laajaa kokemuspohjaa erilaisten viinien suhteen, mutta useimmiten olen löytänyt viinirahoilleni mielenkiintoisempia sijoituskohteita Euroopasta. Kovilla markkinaosuuksilla varsinkin täällä pohjolassa heiluva Chilen viiniskene kätkee melko monotonisen peruskamansa taakse myös oletusarvoisesti hieman mielenkiintoisempien viinialueiden viinejä. Itse olen pyrkinyt fokusoimaan tuulisempien ja viileämpien Leydan sekä Limarin suunnille, jotka tarjoavat ainakin lähtökohtaisesti hyvät kasvuolosuhteet viileämmässä viihtyville lajikkeille.

Tarapaca on niitä isomman pään viinitaloja Chilessä. Jokin aika sitten lasiin lorisi Leydasta tuleva Chardonnay Gran Reserva 2011. Gran Reserva tarkoittaa chileläisten viinien kohdalla lähinnä vain sitä, että kyseinen viini on tuottajan omassa valikoimassa paremman pään viini. Ei siis ole kyse vaikkapa kypsytyksen pituuteen perustuvasta virallisesta luokittelujärjestelmästä. Viini on kypsynyt ranskalaisessa tammessa ja tuottajan dokumenteista arvailen session pituudeksi kahdeksaa kuukautta.

Todella intensiivinen tuoksu tuo mieleen jenkkityyliin vahvasti tammitetut valkoviinit sillä erolla, että hedelmäosastolla tukeudutaan vahvemmin tropiikin antimiin. Ananasta, passionhedelmää, omenaa, pähkinää, voita ja vaniljaa. Maku on melkoisen täyteläinen ja kypsän hedelmäinen. Suutuntuma on hieman öljymäinen ja 14 %:n alkoholipitoisuus vie kokonaisuutta aavistuksen raskaaseen suuntaan. Melko pitkä jälkimaku jatkaa trooppisen hedelmäisyyden ja paahteisen tammen viitoittamalla polulla.

Tarapaca Chardonnay Gran Reserva 2011 on teknisesti hyvin tehty, tuhdimman sortin valkkari. Jenkkiläistä tukkoon tammitettua tyyliä diggaavalle eittämättä passeli pläjäys, todennäköisesti myös melkoisen montaa amerikkalaista lajitovereitaan huokeammalla hintalapulla. Omalla kohdalla viinillisyyttä peittävä tammitykitys ja muutenkin hieman raskas rakenne rokottivat nautintoa liikaa. Yhteispeli savukinkkurisoton sekä uunissa paistetun turskan ja parsan kanssa oli kohtalaisella tasolla. Raikkaampi ja kepeämpi valkkarivalinta olisi saattanut jättää enemmän tilaa ruoalle. 2,5 / 5 staraa.

 

 

 

Jamek Jochinger Berg Riesling Federspiel 2013 – 14,88 €

Alkon vakiovalikoimaan ilmestyi heinäkuun lopulla Rieslingiä Itävallan Wachausta, Weingut Josef Jamekilta. Vakiovalikoimassa näyttää kirjoitushetkellä majailevan viiskikymmentä kolmen vartin kokoista Rieslingiä, joten mitenkään helppoon rakoon viini ei sijoitu.

Hennosti kellertävän viinin värissä on selkeästi myös vihertävää sävyä. Nuorekkaan tuoksun eturintamasta löytyy sitruunaa ja limeä, hieman taaempana keikkuu vihreitä omenoita ja pieni ripaus mineraalisuutta. Suussa kirpakka sitruunaisuus dominoi selkeästi alkumatkaa, maun keskivaiheilla omenaisuus pääsee jo hieman paremmin esiin. Pieni määrä jäännössokeria (6 g/l) tasapainottaa tiukkaa (8 g/l) hapokkuutta yllättävän hyvin, vaikka paras harmonia jääkin saavuttamatta. Keskipitkä jälkimaku jatkaa edelleen sitruksista tunnelmaa.

Jamek Jochinger Berg Riesling Federspiel on nuorekkaan kirpakka, voittopuolisesti sitruksinen ja raikas Riesling, jossa kaikki toimii perustasolla ihan mukiinmenevästi. Tuottajan omassa verkkokaupassa viiniä kaupataan vain neljä euroa Alkoa edullisemmin, joten tässä valossa Alkon hyllyhinta vaikuttaa kohtuulliselta. Vakiovalikoimasta löytyy kuitenkin muutaman euron hintasäteellä melkoisen monta haastajaa, joten jää nähtäväksi, riittävätkö viinin rahkeet vakuuttamaan ostajakansaa. Kannattaa kokeilla, jos kaipaat nuorekkaan raikasta ja tiukan hapokasta perus-Rieslingiä. 3 / 5 staraa. (Kuvan © Alko)

 

Villa Bizzarri Primo Cerchio Pecorino 2013

Valkoviinilajike Pecorinosta valmistetut vinkut ovat kyllä miellyttäneet vuosien varrella, mutta jostain syystä niitä ei ole sattunut osumaan kohdalle kovinkaan usein. Keväällä Tallinnassa tarrasin Lootsikadun Liviko-myymälässä näppini pullolliseen Anconan seutujen Pecorinoa. Anconasta sinänsä tulee mieleen paljonkin hauskoja muistoja vuodelta 2005, kun matkasimme sieltä laivalla Kroatian puolelle tuttavien luo purjehtimaan. Mieleen muistuu mm. joka nurkasta rusinaksi törmäillyn Rellun takapenkillä koetut vauhdikkaat ja samalla ehkä pelottavimmat taksikyydit koskaan. Eikä sovi jättää mainitsematta pienimuotoisia jonotuserimielisyyksiä Riminiltä palaavien albaanityöläisten kanssa laivayhtiön lippuluukulla, laivamatkalla koko yön remunneen pastorin tauotonta älämölöä tai stydisti permanentattujen italialaismummojen ammattimaista taklailua laivan käytävillä ja rappusissa. Näin kymmenisen vuotta myöhemmin joillekin näistä pystyy jo hieman hymyilemään.

Marchen viinejä ei ole lorissut lasiini ainakaan liian usein ja Italian lukuisista D.O.C.G.-luokitelluista alueista en voi kyllä sanoa Anconan eteläpuolella sijaitsevan Offidan kilisyttävän juuri minkäänlaisia kelloja. Italian laatuluokituksiin voi kai edelleenkin suhtautua melko rennosti; jos Valdobbiadenen Proseccokin on saanut oman D.O.C.G.:nsä, niin miksei sitten myös Offida ja moni muu?

Melko intensiivisestä tuoksusta nousee nenään greippiä, kirpakkaa sitrusta, persikan kiveä ja yrttisyyttä. Paletilla hedelmäisyys vie alkumatkan nimiinsä, mutta loppua kohden naseva hapokkuus ja jännän bitterimäinen twisti kirivät ohitse ja yllättävät positiivisesti. Pitkä jälkimaku on kiinnostavan monipuolinen sekoitus em. komponentteja.

Positiivinen yllätys ja kerrassaan oivallinen arkivalkkari hieman alle kympin hintalapulla. Päällimmäisenä jää mieleen runsaahko, mutta virkistävän erilainen ja suhteellisen persoonallinenkin valkkaripläjäys. Toimivuus kuuman kesäpäivän henkisenä iltaviilennyksenä oli erinomaista luokkaa. 3,5 / 5 staraa.

Fillaboa Albariño 2012

Rias Baixasin alueella viiniä valmistava Fillaboa sijaitsee Pontevedrassa ja kuuluu alueen suurimpiin viinitaloihin omistamalla ja viljelemällä noin 70 hehtaarin kokoisia tiluksiaan. Talon taustalla on monialakonserni Masaveu ja sen viinisektori, Masaveu Bodegas. Viinialalle Masaveu laajensi 70-luvulla ostettuaan monille tutun Rioja-talo Muruan. Sittemmin viinitoimintaa on laajennettu ulottumaan monille muillekin tunnetuille laatualueille Espanjassa.

Fillaboa Albariño on tyypilliseen tapaan 100 %:nen Albariño omilta tarhoilta kerätyistä rypäleistä. Vuoden 2012 sato jäi alkuvuoden heikoista olosuhteista johtuen pieneksi. Satokauden loppua kohti olosuhteet parantuivat ja myöhäisempään sadonkorjuuseen uskaltautuneet saivat puristettua rypäleistä poikkeuksellisen mukavalla konsentraatiolla varustettua mehua.

Tuoksusta löytyy päärynää, vihreätä omenaa, sitruunaa ja limeä sekä ripaus merihenkistä mineraalisuutta. Hedelmäisyydestä löytyy kyllä konsentraatiota, mutta tuoksun tunnelmissa jatkava paletti pysyy kaiken kaikkiaan varsin nätisti kontrollissa. Mineraalisuus ja virkeä hapokkuus tuovat syvyyttä ja ryhtiä pakettiin. Pitkässä jälkimaussa seikkaillaan vihreän omenan, sitruunan kuoren ja tyylikkään mineraalisuuden maisemissa.

Fillaboan Albariño on vakuuttanut aiemminkin, eikä nytkään korkattu pullo tehnyt poikkeusta. Erittäin tasapainoinen paketti raikasta hedelmäisyyttä, sopivasti merellistä mineraallisuutta sekä ryhdikästä hapokkuutta. Homma hoituu kotiin tyylikkään pienieleisesti, ilman räiskyvyyttä. Espanjassa pullollinen kustantaa noin 12 euroa, joten jälleen kerran pääsee pienellä panostuksella kiinni tyylikkääseen valkkariin. Tällä kertaa viinin seuraksi grillailtiin turskavartaita yksinkertaisella valkosipuli-chili-oliiviöljymarinadilla viritettynä. Kuten olettaa saattaa, Fillaboa pärjäili varsin mallikkaasti asian äärellä, mutta todennäköisesti nousisi vieläkin uljaampaan lentoon äyriäisten seurassa. 4 / 5 staraa.