Testissä Psi 2008

Yleisesti ottaen en ole kovinkaan kiinnostunut ikoniviineistä, joiden pullohinnat rakentuvat vähintään kolmesta tai joskus jopa neljästä numerosta. Viinit voivat olla toki loistavia, mutta silti hävyttömän ylihintaisia. Oman perstuntumani mukaan jo 50-60 euron jälkeen hinnan ja laadun suloinen käsikynkkä alkaa pahasti herpaantumaan ja yli 100 euron pullohinnoilla hinnan ja laadun kintaat eivät enää lyö yläfemmaa, ainakaan pelkillä järkiperusteilla. Yksi Espanjan suurista ikoniviineistä on Pingus. Noin 8500 pullon vuosikerta Pingusta myydään sukkelasti muutaman sadan euron pullohinnalla. Parhaista ja vanhemmista vuosikerroista voi joutua pulittamaan moninkertaisia summia. Joskus siis käy niin, että hurja hypetys, kova kysyntä ja vastaavasti lähes olematon tarjonta nostavat myyntihinnat raivokkaisiin lukemiin.

Ikoniviinejä ja niiden hintarakennetta enemmän minua kiinnostavat viinien takaa löytyvät henkilöt ja tarinat. Dominio de Pinguksen takaa löytyy herra nimeltä Peter Sisseck. Hänen tarinansa pitää sisällään muutakin, kuin yhden salamannopeasti maailmansuosioon nousseen ikoniviinin. Testipenkissä päätettiin virittäytyä Sisseck-tunnelmaan Pingusta ”hieman” lompakkoystävällisemmän Psi 2008:n avulla.

Kööpenhaminassa syntynyt viinintekijä Peter Sisseck perusti Dominio de Pinguksen vuonna 1995 Ribera del Dueron alueelle. Vähän hassulta kuulostava Pingus-nimi juontaa juurensa Peter Sisseckin lapsuudesta. Peterin setä, viinintekijä Peter Vinding-Diers, oli nimittäin päättänyt, ettei sukuun mahtunut kahta Peter-nimistä viinintekijää ja lempinimi Pingus otettiin käyttöön. Peter Sisseck on saanut viinioppinsa Bordeaux’n yliopiston lisäksi mm. samoilla seuduilla toimineen setänsä viinitilalla. Dominio de Pinguksen perustamisen aikoihin inspiraationa on ollut mm. St. Emilionissa toimineen Château Valandraudin Jean-Luc Thunevin.

Dominio de Pingus on ollut alusta lähtien luomuviljelyn sanansaattaja ja vuodesta 2000 alkaen lippulaiva Pingus on tehty kokonaan biodynaamisesti viljellyistä rypäleistä. Luomutouhun lisäksi yksi Pinguksen menestyksen taustatekijöistä on poikkeuksellisen pieni satomäärä. Jopa veroviranomaisilla on ollut vaikeuksia uskoa naurettavien pienien satomäärien todenmukaisuutta. Lisäksi Sisseck on muutaman muun viinipioneerin kanssa saanut espanjalaisetkin käyttämään enemmän ranskalaista tammea, perinteisesti dominoivan amerikkalaisen sijasta. Uskoisin, että monet meistä ovat todella tyytyväisiä tähän kehitykseen. Alkuvuosina Dominio de Pinguskin käytti runsaasti uutta tammea, mutta myöhemmin sen käyttöä on radikaalisti vähennetty. Sisseckin mukaan huolellisempi työskentely tarhoilla vähentää myös tammen käytön tarvetta.

Ribera del Duerossa on perinteisesti totuttu maksamaan ostetuista rypäleistä vakiomääräisiä kilohintoja, joka on tietysti ohjannut kasvattamaan satomääriä laadun kustannuksella. Isojen satojen kiiluessa silmissä, erilaisten kemikaalien käyttö on ollut hienovaraisesti sanottuna runsasta. Peter Sisseck on halunnut kääntää kurssin jokseenkin päinvastaiseen suuntaan. Tämän ajatuksen pohjalta on myös syntynyt punaviini ψ (Psi), kreikkalaisten aakkosten 23:s kirjain. Psi on vuonna 2006 käynnistetty yhteistyöprojekti paikallisten viljelijöiden kanssa, jossa vanhojen köynnösten rypälelaatua pyritään kohentamaan huolellisemmilla ja luonnonmukaisemmilla toimintatavoilla. Tavoitteena on ollut viini, joka toisi esiin Ribera del Dueron ”todellisen sielun”. Ensimmäinen myyntiin tullut vuosikerta oli 2007.

Testipenkissä korkattiin onnistuneesti pullo vuosikertaa 2008. Kyseisenä vuonna kesä oli Ribera del Duerossa normaalia viileämpi ja osalla tarhoista oli homeongelmia. Rypäleiden kunnollista kypsymistä jouduttiin paikoin odottelemaan tavanomaista pidempään. Käsin kerätyt rypäleet ovat käyneet läpi pitkän ja rauhallisen maseraation. Viiniä on kypsytetty 18 kk osittain pienissä ja isoissa ranskalaisissa tammitynnyreissä ja osittain sementtitankeissa. Uutta tammea ei ole käytetty käytännössä lainkaan.

Syvän rubiininpunainen viini, jonka tuoksussa on kirsikkaa, punaista viinimarjaa, hieman luumua ja aavistus kukkaisuuttakin. Keskitäyteläisen ylärajoille sijoittuva maku koostuu tuoreista punaisista marjoista, reilusta hapokkuudesta sekä napakasta ja hieman ikeniä kuivattavasta tanniinisuudesta. Tammi ja ”vain” 13 %:n alkoholipitoisuus eivät tee itsestään sen isompaa numeroa. Komponenttien välinen balanssi on hyvä ja pitkähkö jälkimaku on kirsikkainen ja mausteinen.

Psi on kieltämättä varsin mielenkiintoinen tapaus. Se on erittäin raikas, punasävytteisen marjainen ja siten jokseenkin epätyypillinen, massasta poikkeava Ribera del Dueron punaviini. Viinissä on hyvä tasapaino ja se on sinänsä varsin nautinnollinen. En kuitenkaan onnistunut löytämään Psi:stä juurikaan moniulotteisuutta tai sellaista syvyyttä, jota tämän hintaluokan (~30 €) viiniltä sopii odottaa. Jos tässä nyt sitten olisi se Ribera del Dueron ja Tinto Finon todellinen sielu, pitäisi todeta, ettei suurimmalla osalla alueen muista tuottajista ole koordinaatit siellä päinkään. Oli miten oli, Copatinto antaa Psi 2008:lle raikkaat 3,5/5 staraa.

 

 

 

Testissä Teruzzi & Puthod Peperino 2009

Testipenkin tiukkaan käsittelyyn onnistuttiin nappaamaan erään talvipäivän ratoksi Teruzzi & Puthodin Peperino 2009, alle kympin sijoituksella Superioresta hankittu supertoscanalainen. Teruzzi & Puthod viljelee viiniä noin 90 hehtaarin alueella legendaarisessa San Gimignanossa Toscanassa. San Gimignano on melko tunnettu Vernaccia-lajikkeesta valmistetusta valkoviinistään ja Teruzzi & Puthod on viritellyt viljelyalastaan jopa 60 hehtaaria nimenomaan Vernaccialle. Punaviinilajikkeillekin on uhrattu sentään noin 20 hehtaaria, luonnollisesti Sangiovesepainotteisesti.

Peperino on valmistettu Sangiovese- ja Merlot-rypäleistä, joiden prosentuaalisista osuuksista ei löytynyt tuottajan sivuilta suurennuslasillakaan tiirailtuna minkäänlaista infoa. Salamannopea salapoliisityö internetin ihmeellisessä maailmassa antoi kuitenkin vihjeitä siihen suuntaan, että Sangioveseä olisi 80% ja Merlotia 20%. Ja tämä on siis vahvasti mahdollista ehkä-tietoa. Viiniä on kypsytetty noin 8 kuukauden ajan uusissa (10%) ja toisella kierroksella (90%) olevissa tammitynnyreissä.

Syvän rubiininpunainen viini on kohtuullisen paksurakenteinen. Kypsän kirsikan lisäksi tuoksuun liittyy hiukan tammea sekä valitettavan voimakkaasti läpi hyökkäävää alkoholisuutta. Melko täyteläinen maku on kypsän kirsikkainen ja suoraviivaisen yksiulotteinen. Pehmeät tanniinit ja hiukan liian vaisu hapokkuus eivät jaksa pistää riittävästi kampoihin kypsälle ja runsaalle hedelmäisyydelle. Viini kaipaisi lisää jämäkkyyttä ja ryhtiä. Kohtalaisen pitkä jälkimaku rakentuu kypsästä kirsikasta ja hennosta mausteisuudesta, alkoholin keskittyessä nielun lämmittämiseen.

Vaikka en odotakaan alle kympin viiniltä mitään ihmeitä, saan kai siitä huolimatta toivoa jonkinasteista tasapainoisuutta. Avasin ensimmäisen Peperino 2009-pullon noin puoli vuotta sitten ja tuolloinkin tuoksusta työntyi esiin häiritsevä alkoholisuus. Valitettavasti tämä toinen pullo ei muuttanut aiempaa arviota mihinkään suuntaan. Peperino vaikuttaa melko suoraviivaiselta, yksinkertaiselta ja yllättävän alkoholiselta. Jostain syystä Sangiovesen kohdalla yleensä innostusta herättävät punainen kirsikka, bitterisyys ja napakkaa happokkuus ovat hukassa. Onkohan Sangiovesen nukkuessa tahtipuikkoa päässyt heiluttelemaan hieman liikaakin tasapaksuuteensa kypsynyt Merlot? Näissä tunnelmissa Copatintolta irtoaa Peperino 2009:lle 2 staraa.

 

 

 

Testissä Pintia 2003

Copatinton testipenkissä oli joulun hujakoilla juuri sopivasti aikaa ottaa käsittelyyn legendaarisen espanjalaistuottaja Vega Sicilian sivuprojekti Torosta eli Pintia. Jouluaattona valmistetulle hirvipaistille tuli kaapista noukittua kaveriksi vuosikerta 2003, jonka arvelin jo kehittyneen korkattavaan kuntoon. Pintia on nakutellut kovan luokan pistemääriä alan kriitikoilta ympäri maailman ja lienee yksi Toron tunnetuimmista viineistä.

Noin 600-750 m merenpinnan yläpuolella sijaitsevat   Toron viinitarhat nautiskelevat kylmistä talvista sekä  pitkistä, lämpimistä ja aurinkoisista kesäpäivistä. Lämpötilavaihtelut ovat vuorokausitasollakin erittäin suuria. Pintian tarhat sijaitsevat Duero-joen entisen virtauspaikan reunamilla ja maaperä muodostuu hiekasta, savesta sekä sen alla olevasta kivisestä maaperästä.

Vega Sicilia toteutti aiemmat suunnitelmansa ostettuaan vuonna 1997 tarhoja perinteikkään, mutta tuolloin vähemmän muodikkaan Toron alueelta. Ensimmäisten vuosien aikana tarhojen kokoa kasvatettiin siten, että viinit pystyttäisiin valmistamaan kokonaan omista rypäleistä. Pintia-nimen myöhemmin saanut projekti päätyi tavoittelemaan punaviineissään raikasta hedelmäisyyttä ja eleganssia sekä välttämään ylikypsää hedelmäisyyttä ja raskasta tanniinisuutta. Ei ehkä se helpoin kuvio raskaista, konsentroituneista ja alkoholisista punaviineistä perinteensä rakentaneella alueella.

Ensimmäinen vuosikerta 2001 tuli myyntiin vuonna 2004 ja myytiin loppuun nopeasti. Vuosittaista pullovauhtia on sittemmin kasvatettu 40000:sta nykyhetken noin 250000-300000:een. Pintia 2003:n mehu on rutistettu 25-45-vuotiaista Tinta de Toro-köynnöksistä (=Tempranillo) ja valmistusprosessit ovat Vega Sicilian tapojen mukaisesti hyvin tarkkaan kontrolloituja ja suunniteltuja. Viinistä 70% kypsytetään ranskalaisissa ja 30% amerikkalaisissa tynnyreissä. Tynnyrit valmistetaan Vega Sicilian oman puusepän toimesta ja uusitaan vuosittain. Ennen myyntiä Pintia lepää pulloissa vähintään vuoden, mutta esim. 2003 vuosikerta odotteli pulloissa aina vuoteen 2006 saakka. Vuonna 2003 talvi oli kuiva ja kylmä, kevät kohtalaisen lämmin ja sateinen, ja kesä taas poikkeuksellisen kuuma. Niinpä sadonkorjuukin tapahtui jo syyskuun puolivälissä.

Tummanpunaisen viinin rakenne ei ole lainkaan niin paksu ja läpinäkymätön, kuin alueen punaviineille on tyypillistä. Melko kehittyneessä tuoksussa on kypsää mustaa kirsikkaa, nahkaa, pikkusikaria, eläimellisyyttä ja hentoa mineraalisuutta. Täyteläisessä maussa korostuu kypsä hedelmäisyys ja tuoksun aromeista rakentuu paletillekin moniulotteisuutta. Hieman ikeniä puristeleva, mutta poikkeuksellisen elegantti tanniinisektori rakentaa napakan hapokkuuden kanssa ryhdikkään rungon viinille. Erittäin pitkä jälkimaku on tyylikkään mausteinen.

Pintia 2003 on tässä vaiheessa jo varsin mukavasti kehittynyt ja poikkeuksellisen elegantti Toron punaviiniksi. Erityisesti tanniinirakenteessa on jotain sellaista vaikeasti kuvailtavaa ulottuvuutta, mihin harvoin törmää ylipäätänsä minkään alueen punaviineissä. Pienenä miinuksena pitäisin sitä, ettei tuoksun hieno moniulotteisuus siirtynyt aivan täysimääräisenä makuun. Muilta osin viini on varsin tasapainoinen pakkaus. Veikö kuuma kesä syvyyttä viinistä, vai onko kehitys vielä hieman kesken? Pintia 2003 on vasta kolmas myyntiin tulleista vuosikerroista, joten kehityskaari jää tässä vaiheessa lähinnä arvailujen varaan. Mitään tulipalokiirettä avaamisen kanssa ei tarvitse pitää, sen verran mukavasti hedelmää, happoja ja tanniineja pullosta vielä löytyy.

Pintian hinta liikkuu 30-40 euron välillä, hieman ostopaikasta ja vuosikerrasta riippuen. Lähempänä kolmea kymppiä hinta pysyy vielä laatuun nähden hyvin reilassa. Viini pelasi mukavasti yhteen hirvipaistin kanssa ja riistaiset ruuat ovat muutenkin osuvia valintoja Pintian kaveriksi. Copatinto antaa Pintia 2003:lle 4/5 staraa.

 

 

 

Testissä Nearco 2004 – 22,90€ (Viking Line)

Eräänä perjantaina löysin itseni lähikaupan lihatiskin luota ihmettelemässä päivän lihatarjontaa. Kun kerrankin oli tarjolla kotimaista poroa, oli jokseenkin selvää, että viikonlopustani tulisi porontäytteinen. Luottamukseni nuoren lihamyyjän lihatuntemukseen oli pahasti katkolla, kun poron paahtopaistia pyytäessäni puntariin iskeytyi vaaleanpunaista naudan kulmapaistia. Hyvällä tuurilla olisin siis ostanut elämäni arvokkainta kulmapaistia ja ylistänyt itseäni huippuostoksesta vuosikausia. Onneksi olen edelleen siinä määrin näkökykyinen, että sain loppujen lopuksi ohjailtua myyjänuorukaisen hanskat oikeanlaiseen lihaan kiinni. Kun paahtopaisti oli saatu pannun kautta uuniin, oli sopivasti aikaa herätellä testipenkkiä henkiin hetken hiljaiselon jälkeen. Poron seuraksi testipenkkiin valikoitui lopulta kansainvälisistä lajikkeista kasattu tuhti toscanalainen vuodelta 2004.

Col d’Orcia on varsin tunnettu viinitalo Toscanan Montalcinossa, eikä varmaankaan vähiten maineikkaiden Brunellojensa ansiosta. Aikojen saatossa myös Piemontelainen Cinzano on onnistunut liittymään mukaan omistusportaaseen ja nykyään Col d’Orcia on 108:n hehtaarinsa kanssa kolmanneksi suurin Brunellotarhuri, tarhojen kokonaismäärän ollessa 140 hehtaaria. Vuodesta 2010 alkaen kaikkia Col d’Orcian tarhoja on viljelty luonnonmukaisesti. Alueelle tyypillisen Sangiovesen sijasta Nearco pitää sisällään vain ja ainoastaan ranskalaisperäisiä lajikkeita; 50 % merlotia, 30 % cabernet sauvignonia, ja 20 % syrahia. Ja nyt kun Sant’Antimossa ollaan, tällainenkin rypälekoostumus on voitu luokitella DOC-luokkaan vuodesta 1996 lähtien.

Nearco on valmistettu siten, että jokaisesta rypälelajikkeesta on ensin tehty erilliset viininsä, joita on myös kypsytetty erillään uusissa Allier- ja Tronçais-tynnyreissä 12 kk:n ajan. Tämän jälkeen viinit on blendattu yhteen ja niiden tammikypsytystä on jatkettu vielä 6 kk. Lopuksi Nearco on saanut levätä pulloissa vuoden päivät ennen markkinoille pääsyä.

Todettakoon heti alkuun, että viinissä on reilusti sakkaa, joten dekantointi ennen tarjoilua on paikallaan. Jonkin verran kehittyneessä tuoksussa on kypsää tummaa kirsikkaa, mustaherukkaa, syksyisen metsän märkiä lehtiä, setripuuta ja tupakkaa.  Maku seuraa tuoksua ja täyteläinen maku täyttää suun. Paletilla kokonaisuus saa mukavasti moniulotteisuutta kiehtovasta mausteisuudesta. Makunautintoa täydentävät miellyttävän terhakka hapokkuus ja runsaat, mutta jo melko mukavasti pehmenneet tanniinit. Erittäin pitkästä jälkimausta löytyy maanläheisyyttä ja kypsiä tummia kirsikoita.

Nearco 2004 on mukavasti kehittynyt, tuhti, rehellinen ja maanläheinen punaviini. Kokonaisuudesta nousee esiin sopivassa suhteessa kaikkien mukana olevien rypälelajikkeiden ominaisuuksia, jotka sitten yhdessä muodostavat varsin tasapainoisen ja kiehtovan moniulotteisen kokonaisuuden. Viini osoittautui erinomaiseksi kumppaniksi noin 50-asteiseksi kypsennetylle poron paahtopaistille. Reilun parin kymmenen euron hintaan Nearco on erittäin onnistunut ostos ja ansaitsee Copatintolta täydet viisi tähteä.

 

 

Testissä Leiras Albariño 2010

Copatinton testipenkkissä jouduttiin jo kaivamaan Pharmaca Fennica esiin, kun nestemäiseen muotoon pakattu Leiras Albariño 2010 saapui tarkempaan syyniin. Hupaisasti kotimaisen lääketehtaan nimeä kantavan espanjalaisen valkoviinin ei kuitenkaan havaittu aiheuttavan minkäänlaisia sivuvaikutuksia, joten tämän Codorniu Groupin tuottaman nesteen tarkempaa farmakokinetiikkaa ei lähdetty selvittelemään sen enempää.

Leiras Albariño tulee Rias Baixasin alueelta, Espanjan Galiciasta ja on valmistettu 100%:sti Albariño-rypäleistä. Kuten aiemmissakin Rias Baixasin Albariño-viinien postauksissa on todettu, vuosikerta 2010 on alueella yleisesti ottaen erittäin hyvä, mutta kylmä talvi ja kevät sekä erittäin kuuma elo- ja syyskuu ovat niistäneet viinien hapokkuutta jonkin verran alaspäin.

Leiras Albariñon tuoksussa on sitruunaa, greippiä, päärynää ja mineraalisuutta. Kuivan ja raikkaan hedelmäisen viinin mausta on löydettävissä tuoksun komponenttien lisäksi melonia ja maun loppuosaan päästäessä mukaan työntyy myös hieman pippurisuutta. Pirteä hapokkuus ryhdittää mukavasti kokonaisuutta, mutta lisähapokkuudesta ei olisi haittaa. Melko pitkä jälkimaku on sitruunainen ja mausteinen.

Leiras 2010 on ihan mukava perustason Albariño ja tuo esiin lajikkeelle tyypillistä aromaaattisuutta suoraviivaisesti ja varmalla otteella. Kokonaisuudesta jää kuitenkin uupumaan annos moniulotteisuutta ja tietynlaista persoonallisuutta. Matalampihappoisella vuosikerrallakin saattaa olla osansa asiaan. Kun pullo Leirasta irtoaa reseptivapaasti Vikingin tax free-myymälästä noin 15 eurolla, ollaan hinta-laatu-suhteen osalta kipurajoilla.

Näissä tunnelmissa Leiras Albariño 2010 kerää Copatinton testipenkistä ihan kelvolliset 3/5 staraa. Maistelin tämän viinin kanssa yrttiöljyllä maustettua kuhaa ja perunamuusia. Kalan omaa makua kunnioittava kokonaisuus pelasi hyvin yhteen viinin kanssa.

 

 

Testissä Dominio de Tares Cepas Viejas 2008

Tein keväällä onnistuneen visiitin Tukholman Vinordic-tapahtumaan ja pääsi käymään niin, että Dominio de Taresin punaviini Baltos onnistui miellyttämään makunystyröitäni vallan mukavasti. Oli siis suorastaan pakottava tarve raahata testipenkkiin samalta tuottajalta astetta kovempaa tavaraa. Testipenkkiin aseteltu Dominio de Tares Cepas Viejas 2008 tulee D.O. Bierzon viinialueelta, joka on ollut jo jonkin aikaa mukavassa nosteessa. Erityisesti Mencia-lajikkeesta kyhätyt Bierzon punaviinit ovat ilahduttaneet jo ennestäänkin kohtuullisen iloisia viinisieppoja ympäri maailman.

Mencia on rypälelajikkeena varsin mielenkiintoinen ja se loistaa espanjalaisten lajitovereidensa joukossa mm. poikkeuksellinen hienolla happorakenteella. Mencian hyvien ominaisuuksien lisäksi Bierzon matka laadukkaampien viinien kerhoon on pitänyt sisällään mm. tarhojen sijoittamisen paremmin laatutuotantoon soveltuville alueille sekä satomäärien kontrolloinnin. Laadukkaammissa olosuhteissa Mencia-rypäleet kasvavat paksumpikuorisiksi ja rypäleiden vesipitoisuus jää alhaisemmaksi.

Castilla y Leonin rajamailla sijaitseva Bierzo on ilmastollisesti siirtymätaipale kosteasta ja merellisestä Rias Baixasista kohti mannermaisempaa Castilla y Leonia. Bierzon ilmastossa vältytään näppärästi ympäristön ääriolosuhteilta, kuten esim. Rias Baixasin pahimmalta kosteudelta ja muun Castilla y Leonin äärimmäisiltä lämpötilavaihteluilta.

”Cepas Viejas” viinin nimessä kielii tällä kertaa siitä, että rypälemehu on rutistettu vähintään 60-vuotiaiden Mencia-köynnösten sadosta. Satomäärä on rajoitettu alle 4000 kiloon hehtaaria kohden ja viiniin on valikoitu käsin vain sadon parhaat rypäleet. Kolmen viikon maseraation jälkeen alkoholi- ja malolaktinen käyminen on tapahtunut sekä amerikkalaisissa että ranskalaisissa tammitynnyreissä. Viiniä on kypsytetty tammessa 9 kuukauden ajan.

Tummanpunaisen viinin väri taittuu reunoiltaan violettiin. Melko intensiivisessä tuoksussa on kirsikkaa, paahteisuutta, suklaata, nahkaa, hentoa mineraalisuutta ja kukkaisuutta. Melko täyteläinen ja moniulotteinen maku toistaa tuoksun aromimaailmaa. Viiniä ryhdittävät varsin tyylikäs hapokkuus ja pehmeä tanniinisuus. Pitkässä ja hienostuneessa jälkimaussa on monivivahteista marjaisuutta ja paahteisuutta.

Vajaan parin kympin hintaluokassa keikkuva Dominio de Tares Cepas Viejas 2008 on erittäin tyylikäs esimerkki Mencian potentiaalista. Viini elää ja kehittyy lasissa kivasti ja pitää mielenkiintoa yllä aina viimeiseen pisaraan saakka. Copatinto täräyttää tiskiin kokonaiset neljä staraa.

 

 

 

Testissä Monte Xiabre Albariño 2011

Syyskuisena lauantaina päin pläsiä lätisevä raekuuro oli siinä määrin mieltä ylentävä kokemus, että oli suorastaan pakko näpytellä tänne blogiin muutama rivi jostain kesäisestä valkoviinistä. Palataanpa siis kesän Albariño-testeihin ja erääseen lähestulkoon helteiseen kesäpäivään. Testipenkissä pääsi nimittäin pyörähtämään Maior de Mendozan Monte Xiabre Albariño 2011. Kyseinen maataloustuote tulee olemaan hyvin suurella todennäköisyydellä testipenkin edullisimpia Rias Baixasin Albariñoja, sillä sakemannilandiassa pullo kurittaa lompakkoa viiksikarvaa vaille kympin verran. Halpaa kuin saippua ja kaiken lisäksi paremman makuista?

Raekuuron hyydyttämät silmäni eivät onnistuneet löytämään varmaa salapoliisitietoa valmistukseen käytettyjen rypäleiden tarhasijainneista, mutta jäätävän looginen arvaukseni on Val Do Salnés. Eikä suinkaan vähiten siksi, että tietojeni mukaan tuottajan tarhat sattuvat sijaitsemaan juuri siellä. Rypäleet on onnistuttu keräämään yli 30-vuotiaista köynnöksistä ja valmistusprosessi on sisältänyt mm. 3 kk:n sakkakypsytyksen, jonka tarkoituksena on mm. voimistaa viinin makuominaisuuksia.

Uskaltaisin väittää tuoksusta löytyvän sitruunaa, ananasta, kiiviä ja mineraalisuutta. Mineraalisuudessa on mukana yllättävän vähässä määrin Rias Baixasille tuttua merellistä twistiä, mikä on toki selkeä pettymys. Kuivassa ja melko runsaassa maussa on reilun sitruunaisuuden lisäksi pippurista mausteisuutta. Pirteä hapokkuus pitää viinin rungon nätisti ryhdissä ja keskipitkä jälkimaku jättää suuhun sitruunaisen ja mausteisen tunnelman.

Monte Xiabre Albariño 2011 on hyvän perustason edustaja sarjassaan ja hinta-laatusuhteen oivallisuus saattaa aiheuttaa voimakastakin rypistelyä kilpailijoiden otsanahkoissa. Kokonaisuus jää kuitenkin hieman yksioikoiseksi ja yllätyksettömäksi, joten terävimmän Albariño-kärjen suorituksiin on vielä matkaa. Ruokapuolella Monte Xiabre pelaa varmaa peruspeliä monenlaisten kala- ja äyriäisruokien kanssa.

Copatinto paukauttaa Monte Xiabre Albariñolle ihan kelvolliset 3/5 staraa.

 

 

Testissä Laurent Miquel Saga Pegot 2007

Lomailin keväällä muutamia päiviä Languedocin ja Rousillonin alueilla. Tarkoituksena oli kevätauringossa rentoutumisen lisäksi saada edes jonkinlaista kuvaa eri alueiden maastoista ja maaperistä. Puolivallattomasti laaditun matkasuunnitelman yksi lukkoon lyödyistä kohteista oli Laurent Miquelin Cazal Viel Saint-Chinianin alueella. Vuokrakotteron nokka suunnattiin tähän kohteeseen juurikin siksi, että maaliskuun Pro Wein-tapahtumassa maistamani Laurent Miquelin Bardou Saint Chinian 2007 pisti sukat spinnaamaan tennareissa oikein huolella.

Matka Carcassonnesta läpi Minervoisin on yhtä loputtoman tuntuista viinitarhaa, joten maisemissa ei ole ainakaan viinifriikillä valittamista. Hyvinkin mielenkiintoisesta ja pienien kylien umpikujia suosivasta navigaattoriopastuksesta huolimatta Cazal Viel löytyi loppujen lopuksi melko kivuttomasti. Moikkailtuani aikani tilan elukoita, maistelin toki koko tarjolla olleen viinirepertuaarin läpi. Valkoviineistä ehdottomasti mielenkiintoisin oli Condrieu–tyyliä mukaillen valmistettu Viognier. Punaviinit eivät nytkään tuottaneet pettymystä ja sukissa oli jälleen havaittavissa sen verran liikehdintää, että muutama pullote oli kaapattava mukaan. Yksi kotiin asti raahatuista pulloista oli Faugèresin alueelta tuleva, vajaan parin kympin hintainen Saga Pegot 2007. Kaappasin tilalta neljänneksi viimeisen pullon kyseistä vuosikertaa ja mikäli matkalaukun mittasuhteet olisivat antaneet periksi, olisin toki napannut koko kvartetin mukaani.

Syrah-lajikkeesta valmisettu Saga Pegot tulee siis Laurent Miquelin Faugèresin tarhoilta, jotka suuntautuvat etelään ja ovat kuivalla alueella. Näin ollen tarhoilla tarvitaan hyvin vähän kemiallisia käsittelyjä. Saint Chinianin itäpuolella sijaitsevan Faugèresin maaperässä on runsaasti liuskekiveä, joka on havaittavissa viineissä mm. tietynlaisena mineraalisuutena. Viiniä on kypsytetty 14 kk:n ajan sekä uusissa että toisessa kierrossa olevissa ranskalaisissa tammitynnyreissä.

Hyvin tumma ja hieman reunoiltaan violettiin taittuva väri kertoo vähintään sen, ettei ainakaan uutosasioissa ole paukkuja säästelty. Nokkaan työntyy moniulotteinen ja hieman kehittynytkin tuoksu, josta on löydettävissä kypsien tummien marjojen, savun, kahvin ja lihaisuuden lisäksi erittäin kiehtovaa mineraalisuutta. Viinissä on erittäin tuhti rakenne ja tuoksun komponentteja seuraileva maku on todella täyteläinen. Napakassa vireessä oleva tanniinisuus nappaa mukavan puristusotteen ikenistä. Pitkä jälkimaku on moniulotteisen mausteinen. Viini on dekantoituna nautittavissa jo nyt, mutta siitä löytyy selkeästi potentiaalia muutaman vuoden kypsytykseenkin.

Saga Pegot 2007 on niin maukas viini, ettei sen toivoisi loppuvan koskaan. Jatkuva sukkien jaloissa pyöriminen on kuitenkin melko kiusallista, joten lienee asiallista, että tästäkin pullosta löytyy pohja. Copatinto päräyttää Saga Pegotille täydet viisi staraa ja suosittelee lämpimästi tutustumaan ko. tuottajan viineihin.

 

 

 

Testissä Hewitson The Mad Hatter Shiraz 2009 34,90 €

Onnistuin tässä kesän aikana karkaamaan hetkeksi mökkimaisemiin järven rannalle ja kävi niin onnellisesti, että sain hankittua mukaan suhteellisen reilun määrän ensiluokkaista härän entrecôtea. Tilanteeseen oli toki syytä suhtautua sen vaatimalla vakavuudella ja viinikaapista tarttui mukaan parin muun pullotteen lisäksi australialaisen Dean Hewitsonin The Mad Hatter Shiraz 2009. Asiaankuuluvan laituritissuttelun ja taidokkaan grillin sytytysnappulan painamisen jälkeen oli kasassa riittävät syy- ja motivaatiotekijät Copatinton testipenkin pystytykseen.

Mad Hatter tulee Australian McLaren Valen alueelta, Adeleiden eteläpuolelta, rannikon tuntumasta. McLaren Vale on ehkä vähän turhaankin jäänyt aussien Shiraz-viineissä Barossan varjoon, sillä alueelta tulee varsin laadukasta tavaraa. Testiviinin rypäleet ovat peräisin yhdeltä viinitarhalta, noin 45-vuotiaista köynnöksistä. Mad Hatteria kypsytettiin sakkoineen 21 kuukauden ajan uusissa ja tarkkaan valikoiduissa ranskalaisissa tammitynnyreissä. Myös tynnyreiden paahtoasteet sovitettiin tarkkaan juuri kyseiselle viinille sopiviksi. Mad Hatter-nimi juontaa juurensa Dean Hewitsonista käytettyyn ”Hatter”-lempinimeen ja ”Mad”-liitteen kerrotaan taas viittaavan samaisen herran muuhun olemukseen ja luonteeseen.

Viinin intensiivisessä tuoksussa on kypsää tummaa kirsikkaa, karhunvadelmaa, savua ja lihaisuutta.  Täyteläinen maku täyttää suun tummalla ja mausteisella marjaisuudellaan ja lisäksi siihen hyökkää mukaan savupekonia. Sopivan pirteä hapokkuus tasapainottaa vahvaa kokonaisuutta ja pehmeät tanniinit nappaavat juuri sopivasti ikeniin kiinni. Pitkä jälkimaku on savuisen mausteinen. Lähes kahden vuoden tammikypsytys huomioiden, tammi on integroitunut muuhun kokonaisuuteen poikkeuksellisen hyvin.

Mad Hatter on erittäin laadukas ja tasapainoinen McLaren Valen Shiraz. Toki laatua sopii odottaakin, kun hintalapussa lukee hippasen alle 35 euroa. Viini toimi täydellisesti grillatun entrecôten kaverina ja loikkasi suorituksellaan tämän kesän grilliviinien terävimpään kärkeen. Copatinto täräyttää Mad Hatterille huikeat 4,5 staraa.  (Kuvan © Alko)

 

 

Testissä Pazo Barrantes Albariño 2010

Testipenkin Albariñotestejä päästiin taas jatkamaan, kun testiin valikoitui Pazo Barrantesin Albariño vuodelta 2010. Olosuhteissa ei ollut pahemmin valittamissa, sillä lautaselle oli päätymässä valkosipuliöljyssä tiristettyjä tiikerikatkarapuja, risottoa ja kotipihan yrtteihin peiteltyä lohta. Rioja-jätti Marques de Murrietan omistuksessa olevan Pazo Barrantesin tarhat sijaitsevat Val Do Salnésin alueella Rias Baixasissa, Espanjan Galiciassa ja pullon hankkiminen keventää lompakkoa esim. Espanjassa tai Saksassa alle 15 euroa. Monopolimyymälämme hyllyjen lomassa tämän pullon nimeä on turha huudella.  Alan mediassa on huomioitu 2010-vuoden Pazo Barrantes Albariñoa mm. siten, että Jancis Robinsonilta on lohjennut 16,5/20 pistettä, Wine Advocate:lta 90/100 pistettä ja Guia Peñín on heltynyt 92/100 pisteen arvioon.

Aiemmissa Rias Baixasin viinien postauksissa näillä sivuilla on jo onnistuttu käsittelemään suorastaan häikäilemättömän pinnallisesti alueen, rypälelajikkeen ja kyseisen vuosikerran yleispiirteitä, joten lienee kohtuullista säästää lukijaa näiltä saarnoilta tällä kertaa ja siirrytään suoraan asiaan.

Keltavihreän viinin tuoksu on alkumetreillä varsin hillitty ja pidättyväinen, mutta hetken hengittely tekee tehtävänsä ja tuoksun avautuessa siitä erottuu greippiä, päärynää, sitruunaa sekä Albariñolle tyypillistä merellistä tuulahdusta. Kuivassa ja keskitäyteläisessä maussa on tuoksun komponenttien lisäksi mausteisuutta, yrttisyyttä sekä jonkin verran mineraalisuutta. Maussa jään kyllä tällä kertaa kaipaamaan tietynlaista syvyyttä erityisesti keskipaletille. Eloisa ja pehmeä hapokkuus pitää viinin ryhdissä ja hyvässä tasapainossa. Kohtalaisen pitkä jälkimaku jättää suuhun mausteisen ja mineraalisen tunnelman.

Kokonaisuus on tyylikkään tasapainoinen, siitä ei päästä mihinkään. Albariño-lajikkeelle tyypillistä aromaattisuutta on löydettävissä, joskin hieman odotuksia hillitymmin. Sinänsä tyylikkään mausteinen ja mineraalinen jälkimaku ei pituudessaan aivan yllä parhaimpien kilpakumppaneiden tasolle. Viini selätti ruokapöydässä valkosipuliset tiikerikatkaravut ja risoton leikiten ja tyylillä. Reilusti yrttinen ja rasvainen lohi taas tuntui ajoittain ajavan viinin yli. Näiden kokemusten perusteella suosittelisin pysymään tämän viinin kanssa esim. maltillisemmin maustettujen rapu- ja äyriäisruokien sekä vaaleiden kalojen parissa.

Copatinto pamauttaa Pazo Barrantes Albariño 2010:lle 3,5/5 staraa.