Elena Walch Pinot Nero 2010

Alto Adige on Italian pohjoisin viinialue. Pohjoisessa alppien ja idässä dolomiittien suojaan sijoittuva vuoristoinen alue säästyy sijaintinsa ansiosta pohjoisen kylmältä ja pyydystää tehokkaasti etelästä tulevat välimerelliset lämmöt rinteillensä. Ilmastollisesti asiat vaikuttavat siis olevan ihan mukavasti, mutta viljelyyn soveltuvaa pinta-alaa on siunaantunut valitettavan niukasti. Alueella viljellään sekä valkoisia että punaisia lajikkeita. Valkoisista yleisimpiä ovat Pinot Grigio, Gewürztraminer, Chardonnay, Pinot Blanc ja Sauvignon Blanc. Myös punaisissa lajikkeissa perinteiset ja ikiaikaiset alkuperäisasukkaat Schiava ja Lagrein ovat saaneet ranskalaisia kavereita, kuten esim. Pinot Nero. Alueen laatutuottajat panostavat pieniin satomääriin, tarkkaan tarhatyöskentelyyn sekä vanhan maailman hillittyyn ja eleganttiin viinityyliin.

Maineikas viinintuottaja Elena Walch teki 80-luvun puolivälissä täyskäännöksen elämässään, kun hän jätti arkkitehdin uransa ja hyppäsi viinitilan ohjaksiin. Tämä kaikki tapahtui tietysti naimakauppojen kautta, mitenkäs muutenkaan. Nykyään tila viljelee noin kolmeakymmentä hehtaaria, joista saadaan viiniä 350 000 pulloa vuodessa.

Elena Walch Pinot Nero 2010 on sataprosenttinen Pinot Nero ja sijoittuu tuottajan katalogissa entry-level osastolle. Viini on käynyt terästankeissa. Osa siitä on kypsynyt isoissa ranskalaisissa tammitynnyreissä ja osa terästankeissa.

Keskisyvän rubiininpunaisen viinin tuoksussa on kirsikkaa, puolukkaa ja vadelmaa. Taustalla lymyilee hieman mausteisuutta. Keskitäyteläinen maku on kypsän marjainen, mutta pirteä. Kaikki on mukavasti linjassa tuoksun kanssa. Napakka hapokkuus sekä maltillinen, pehmeä tanniinisuus viimeistelevät tasapainoisen kokonaisuuden. Pitkä jälkimaku on mausteinen.

Elena Walch Pinot Nero 2010 on maukkaan marjainen, ryhdikäs ja erittäin tasapainoinen tapaus. Siinä on ilahduttavasti vanhan maailman hillittyä Pinot Noir-meininkiä, mutta mitenkään poikkeuksellinen tai moniulotteinen elämys se ei kuitenkaan ole. Monet uuden maailman hilloiset ja ylikypsät kilpakumppaninsa tämä kyllä peittoaa jo pelkällä läsnäolollaan. Vajaan 12 euron sijoituksella hinta-laatusuhde asettuu ihan kelvolliselle tasolle. 3/5 staraa.

 

 

Viikon Copa – Hager Matthias Riesling Kamptal Terrassen 2011 17,04 €

Viikon Copa on suositellut tähän mennessä suorastaan laittoman vähän itävaltalaisia viinejä. Asialle on siis tehtävä jotain ja nopeasti. Asiaankuuluva korjausliike saadaankin käyntiin sopivasti, kun suositusviiniksi valikoituu tällä viikolla Alkon biodynaaminen uutuus Itävallan Kamptalista.

Itävallan valkoviineistä tullee ensimmäisenä mieleen eniten tarhapinta-alaa vallannut Grüner Veltliner.  Ei pidä kuitenkaan unohtaa, että maassa tehdään myös erinomaisia viinejä selkeästi vähemmän pinta-alaa vallanneesta Rieslingistä. Viikon Copaksi valikoitunut biodynaaminen Hager Matthias Riesling Kamptal Terassen 2011 tulee Mollandsin kylästä, Kamptalin viinialueelta. Alueen läpi virtaavasta Kamp-joesta nimensä saanut Kamptal on yksi Itävallan arvostetuimpia valkoviinialueita ja sen tarhoilla viljellään lähinnä Grüner Veltlineriä ja Rieslingiä. Noin kahtatoista tarhahehtaaria viljelevä Hager Matthias puskee markkinoille viiniä noin 30 000 pullon vuosivauhdilla, joten mistään massatuottajasta ei todellakaan ole kyse. Tämä Riesling on käynyt terästankeissa, joissa sitä on myös kypsytetty 8 kk.

Hillitty tuoksu on pirteän raikas ja tuo esiin sitruunaa, päärynää, kypsää granny smith-omenaa ja hiukan mineraalisuutta. Kevytrakenteinen, mutta selkeäpiirteinen maku jatkaa tuoksun viitoittamalla tiellä. Pieni määrä jäännössokeria (8g/l) tulee esiin paletilla, mutta sopivan ryhdikäs hapokkuus tasapainottaa tilanteen tyylikkäästi. Viini jättää suuhun pitkän ja miellyttävän raikkaan päärynäisen tunnelman.

Hager Matthias Riesling Kamptal Terassen 2011 on melko kevytrakenteinen, mutta varsin maukas ja tyylikkään tasapainoinen kokonaisuus. Tästä viinistä saat miellyttävän seuralaisen esim. vaalean kalan omaa makua kunnioittaville aterioille. Alko on hankkinut pulloja 900 kpl, joten ihan loputtoman kauan ei kannata ostospäätöksen kanssa vitkutella. (Kuvan © Alko)

Autotalliviiniä – Pagos Familia Langa Pieza El Coll 2009

Zaragozan lähimaastossa Espanjassa sijaitseva Catalayudin viinialue tuottaa rustiikkia ja konsentronoitunutta punaviiniä, jota ei voi suositella heikkohermoisille. Itse asiassa kaikki tähän mennessä maistamani Calatayudin punkut ovat olleet todella paksua ja tuhtia tököttiä. Alueen viljellyin lajike on Garnacha ja melko usein viinit on valmistettu ainakin osittain vanhojen köynnösten rypäleistä (Viñas Viejas).

Tartuin Pieza El Colliin kiinni erään saksalaisen marketin viiniosastolla. Kun etiketissä lukee Garaje Wine (autotalliviini), alkoholia on 15% ja viini tulee Catalayudin alueelta, on sen pakko olla todella karu elämys! Onnistuneen korkkauksen jälkeen en löytänyt hotellihuoneestani minkäänlaista, edes etäisesti juomavälinettä muistuttavaa esinettä. Hetkellinen tarkkaavaisuus sai kuitenkin palkkionsa, kun havaitsin kylpyhuoneen kaapissa epäilyttävän näköisen muovisen esineen. Ulkoa musta ja sisältä valkoinen, paksuhkosta muovista valmistettu kapistus muistutti vahvasti 80-lukulaista kukkamaljakkoa, mallia Tiimari. Kerrankos sitä nyt kukkavaasista viiniä naukkaillaan…

Pieza El Coll osoittautui jo alkumetreillä todelliseksi autotalliviiniksi. Keskeltä lähes mustan ja reunoiltaan hiukan violettiin päin taittavan viinin rakenne oli lähes moottoriöljymäisen jähmeä ja paksu. Poikkeuksellisen intensiivisessä tuoksussa oli makeaa mustikkasoppaa, paahteisuutta ja jollain sairaalla tavalla kiehtovaa rösöisyyttä. Luonnollisesti kaiken sekamelskan läpi työntyi nokkaan myös alkoholin käryä. Onneksi ei kuitenkaan poltettua kumia, pakokaasua tai bensiiniä. Maun täyteläisyyden kuvaamiseen ei riitä lähimainkaan luokitus “erittäin täyteläinen”. Osuvammin asian voisi haarukoida esim. “moukarilla päähän”-tyyppisellä kuvauksella.

Tässä viinissä kaikki meni niin pahasti överiksi, että se oli jollain järjettömällä tavalla jopa hauskaa. Paksusta muovista valmistettu kukkavaasi oli varmasti pätevin mahdollinen viinilasin korvike, sillä ohuempiseinäisen mukin seinämät viini olisi todennäköisesti syövyttänyt puhki. En ollut kovin yllättynyt, kun myöhemmin luin Parkerin antaneen viinille 90 pistettä. Hauskaa oli minullakin koko yhdeksän euron edestä, mutta välineiden ja olosuhteiden vajaavaisuudesta johtuen suosittelen pitämään arviotani korkeintaan suuntaa antavana.

Viikon Copa – Duca di Camastra Nero d’Avola 2011 7,39 €

Jäännösverojen toisen erän maksupäivä lähestyy vääjäämättömästi ja on aika sukeltaa kukkaroystävällisempien viinisuositusten sektoriin. Ja nyt kun puhumme halvoista viineistä isolla H:lla, suuntaamme vakaat askeleemme alle 8 euron hintalappuja kohti. On sanomattakin selvää, ettei Alkostakaan alle kahdeksalla eurolla ihmeitä saa, joten sanotaan se nyt sitten vielä kertaalleen varmuuden vuoksi. Olen kuitenkin valmis ottamaan tietoisen riskin ja hairahdan suosittelemaan tästä hintaryhmästä erästä sisilialaista punaviiniä, Duca di Camastra Nero d’Avolaa. Kyseinen pullote on lymyillyt Alkon varjoisilla alahyllyillä jo vuosikausia ja lukeutuu selkeästi hintaluokkansa parhaimmistoon. Tässä hintaluokassa vuosikertojen ja yksittäisten pullojenkin väliset laatuvaihtelut ovat arkipäivää, mutta Duca di Camastra on onnistunut tälläkin sektorilla varsin kohtuullisesti.

Tuoksussa on paahteisuutta, kypsää kirsikkaa, puolukkaa ja mustaherukkaakin. Keskitäyteläinen maku seurailee tuoksua ja sitä säestää yllättävän pirteä ja reipas hapokkuus sekä pehmeä ja maltillinen tanniinisuus. Keskipitkästä jälkimausta löytyy sekoitus punaisia ja tummia marjoja sekä mausteisuutta.

Suosittelen avaamaan tämän hintaluokan pullotteet hyvissä ajoin ennen hörpiskelyä, niin kaikenlaiset ylimääräiset tuoksut pääsevät tuulettumaan pois. Duca di Camastra soveltuu hyvin noutopöydän peruspunaviiniksi sekä arkisten liharuokien kaveriksi. (Kuvan © Alko)

Testissä Billecart-Salmon Cuvée Nicolas Francois Billecart 1998

Uudenvuodenaatto on kohtuullisen legendaarinen ajankohta poksauttaa vähän parempaa kuohuviiniä. Jo hyvissä ajoin ennen vuodenvaihdetta olin koodannut kirkkaat ja jalot ajatukseni Blanc de Blancs-tyyppisen samppanjan suuntaan, mutta jostain kumman syystä päädyinkin korkkaamaan 60 prosenttia Pinot Noiria sisältävän vuosikertasamppiksen Billecart-Salmonilta. Vuosikertasamppanjaa tulee korkkailtua suhteellisen harvoin ja melkeinpä aina tulee pohtineeksi, josko kyseisen pullotteen sittenkin säilyttäisi kellarin uumenissa odottamassa parempia kisapäiviä. Onneksi joku viisas on kai joskus sanonut, että täydellistä hetkeä ei ole olemassakaan, joten turha kai sitä elämää on sitten sen odotteluun käyttää? Kun viimeinen pisara tästä Billecart-Salmonista oli kumottu kiduksiin, pystyin toteamaan leveä hymy naamalla korkkausmomentumin osuneen paremmin kuin mukavasti kohdalleen.

Billecart-Salmonin samppanjatalo perustettiin 1818 aviopari Nicolas Francois Billecartin ja Elisabeth Salmonin toimesta. Tila on edelleen pääosin saman suvun omistuksessa ja viinintekijänä on häärinyt yli 25 vuotta Francois Domi. Talo töräyttää maailmalle samppanjaa 1,5 miljoonan pulloa vuosittain. Tällaiseen määrään kuohujuomaa tarvitaan ostorypäleitä noin 200:n tarhahehtaarin verran ja lisäksi Billecart-Salmonin omien tarhojen rypäleitä noin 11 hehtaarin pinta-alalta.

Viinit käyvät läpi hitaan fermentaation alhaisessa 13 asteen lämpötilassa, jotta lopputulos pullossa olisi mahdollisimman raikas ja puhdaspiirteinen. Perussamppanjat käyvät terästankeissa, mutta taloon on lisäksi hankittu useampaan kertaan käytettyjä tammitynnyreitä Burgundista. Osa vuosikertasamppanjoiden viineistä on käynyt näissä tynnyreissä. Non-Vintage samppanjoiden viinit ovat käyneet kokonaan malolaktisesti, mutta vuosikertasamppanjoiden osalta malolaktisesti käyneen viinin osuus päätetään vuosikertakohtaisesti. Non-Vintage samppanjat kypsyvät pulloissa 3,5-4 vuotta ja vuosikertasamppanjat vähintään 8-10 vuotta ennen myyntiin pääsyä.

Testimukiin kaadettu Cuvée Nicolas Francois Billecart 1998 on tehty Grand Cru-tarhojen Pinot Noir- (60%) ja Chardonnay-rypäleistä (40%). Chardonnay on peräisin Côte des Blancsin tarhoilta ja Pinot Noir Montagne de Reimsistä. Vain osa viinistä on käynyt tammitynnyreissä ja 50% on käynyt malolaktisesti. Viini on saanut kypsyä pulloissa noin 10 vuotta ennen myyntiin pääsyä.

Vaalean kullankeltaisen samppanjan kehittyneessä ja intensiivisessä tuoksussa on sitruunaa, paahteisuutta, briossia ja mineraalisuutta. Runsaassa, konsentroituneessa ja hedelmäisessä maussa on sitruunaa ja moniulotteista mineraalisuutta, jopa hyvässä mielessä suolaisuutta. Tiivisrakenteista ja eleganttia moussea tukee raikkaan sitruunainen hapokkuus. Erittäin pitkässä jälkimaussa on kypsää sitruunaa ja kiehtovan moniulotteista mineraalisuutta.

Billecart-Salmon Cuvée Nicolas Francois Billecart 1998 on upea samppanja, josta löytyy vahvaa konsentraatiota, raikkaan puhdaspiirteistä sitruunaa ja kiehtovan moniulotteista mineraalisuutta. Viini on mukavasti nautittavissa jo nyt, mutta säilytyspotentiaaliakin löytyy vielä rutkasti. Reissun päältä noin 60 euron hintaan hankittuna oikein hyvä ostos. Tällainen samppanja on hieno elämys ihan sellaisenaankin, mutta runsaan ja kiehtovan mineraalisuuden vuoksi parittaisin sen ensisijaisesti merenelävien tai tyylikkäiden kalaruokien kanssa. Täydet 5/5 staraa.

 

 

Viikon Copa – Deep Roots Riesling Trocken 2011

Viiniköynnöksen kannalta lienee pääosin hyvä asia, että sillä on syvälle ulottuvat juuret. Viinintekijän syvä juurtuminen omaan alueeseensa on harvemmin sekään haittatekijä viininvalmistuksessa. Sen sijaan englanninkielisellä nimellä varustettu saksalainen viinipullo ei useinkaan ole enne mistään hyvästä. Uskottavampana pidetään sitä vanhaa tyyliä, jossa viinin nimi muodostuu kahdesta tai kolmesta, väliviivalla yhdistetystä sukunimestä ja sen lisäksi ainakin kahdesta tarhan sijantia kuvaavasta sanasta tai nimestä. Etiketin kirjasintyyliksi on perinteisesti valittu niin historiallinen versio, että sen onnistunut tavaaminen alle viiden minuutin onnistuu vain apteekkihenkilökunnalta.

Drei Winzer eli kolmen viinintekijän, Philipp Wittmannin, Jochen Dreissigackerin ja Stefan Winterin yhteisprojekti on kuitenkin ottanut riskin ja nimennyt tuotteensa jykevästi Deep Roots-nimellä. Nimi viittaa siihen, että viinin tavoitteena on ilmentää tekijöidensä sukujuuria Saksan viinitarhoihin. Varovasti voisin arvailla viinin markkinoinnin suuntautuvan Saksan ulkopuolelle. Rypäleet ovat kasvaneet Wonnegaun alueella, Rheinhessenin eteläosassa. Viiniä on säilytetty käymisen jälkeen 4 kk terästankeissa sekä vielä pulloissa 2 kk.

Tuoksusta löytyy kirpakkaa sitruunaa, raikasta vihreää omenaa ja aavistus mineraalisuutta. Runsaan hedelmäinen maku jatkaa tuoksun linjalla. Siitä erottaa pienen jäännössokerimäärän (8g/l), mutta reilu hapokkuus pitää ryhdin hyvin kuosissa. Melko pitkä jälkimaku nostaa veden kielelle.

Deep Roots on suoraviivainen, selkeäpiirteinen ja ryhdikäs Riesling, joka pysyttelee omalla mukavuusalueellaan, eikä sorru ylimääräisiin kikkailuihin. Deep Roots ei ole tajuntaa räjäyttävän hienostunut tai moniulotteinen tapaus, mutta tällä hintalapulla varustettuna mielestäni erittäin hyvä ostos. Kokkaile kylkeen vaikka kanawokkia. (Kuvan © Alko)

Testissä Psi 2008

Yleisesti ottaen en ole kovinkaan kiinnostunut ikoniviineistä, joiden pullohinnat rakentuvat vähintään kolmesta tai joskus jopa neljästä numerosta. Viinit voivat olla toki loistavia, mutta silti hävyttömän ylihintaisia. Oman perstuntumani mukaan jo 50-60 euron jälkeen hinnan ja laadun suloinen käsikynkkä alkaa pahasti herpaantumaan ja yli 100 euron pullohinnoilla hinnan ja laadun kintaat eivät enää lyö yläfemmaa, ainakaan pelkillä järkiperusteilla. Yksi Espanjan suurista ikoniviineistä on Pingus. Noin 8500 pullon vuosikerta Pingusta myydään sukkelasti muutaman sadan euron pullohinnalla. Parhaista ja vanhemmista vuosikerroista voi joutua pulittamaan moninkertaisia summia. Joskus siis käy niin, että hurja hypetys, kova kysyntä ja vastaavasti lähes olematon tarjonta nostavat myyntihinnat raivokkaisiin lukemiin.

Ikoniviinejä ja niiden hintarakennetta enemmän minua kiinnostavat viinien takaa löytyvät henkilöt ja tarinat. Dominio de Pinguksen takaa löytyy herra nimeltä Peter Sisseck. Hänen tarinansa pitää sisällään muutakin, kuin yhden salamannopeasti maailmansuosioon nousseen ikoniviinin. Testipenkissä päätettiin virittäytyä Sisseck-tunnelmaan Pingusta ”hieman” lompakkoystävällisemmän Psi 2008:n avulla.

Kööpenhaminassa syntynyt viinintekijä Peter Sisseck perusti Dominio de Pinguksen vuonna 1995 Ribera del Dueron alueelle. Vähän hassulta kuulostava Pingus-nimi juontaa juurensa Peter Sisseckin lapsuudesta. Peterin setä, viinintekijä Peter Vinding-Diers, oli nimittäin päättänyt, ettei sukuun mahtunut kahta Peter-nimistä viinintekijää ja lempinimi Pingus otettiin käyttöön. Peter Sisseck on saanut viinioppinsa Bordeaux’n yliopiston lisäksi mm. samoilla seuduilla toimineen setänsä viinitilalla. Dominio de Pinguksen perustamisen aikoihin inspiraationa on ollut mm. St. Emilionissa toimineen Château Valandraudin Jean-Luc Thunevin.

Dominio de Pingus on ollut alusta lähtien luomuviljelyn sanansaattaja ja vuodesta 2000 alkaen lippulaiva Pingus on tehty kokonaan biodynaamisesti viljellyistä rypäleistä. Luomutouhun lisäksi yksi Pinguksen menestyksen taustatekijöistä on poikkeuksellisen pieni satomäärä. Jopa veroviranomaisilla on ollut vaikeuksia uskoa naurettavien pienien satomäärien todenmukaisuutta. Lisäksi Sisseck on muutaman muun viinipioneerin kanssa saanut espanjalaisetkin käyttämään enemmän ranskalaista tammea, perinteisesti dominoivan amerikkalaisen sijasta. Uskoisin, että monet meistä ovat todella tyytyväisiä tähän kehitykseen. Alkuvuosina Dominio de Pinguskin käytti runsaasti uutta tammea, mutta myöhemmin sen käyttöä on radikaalisti vähennetty. Sisseckin mukaan huolellisempi työskentely tarhoilla vähentää myös tammen käytön tarvetta.

Ribera del Duerossa on perinteisesti totuttu maksamaan ostetuista rypäleistä vakiomääräisiä kilohintoja, joka on tietysti ohjannut kasvattamaan satomääriä laadun kustannuksella. Isojen satojen kiiluessa silmissä, erilaisten kemikaalien käyttö on ollut hienovaraisesti sanottuna runsasta. Peter Sisseck on halunnut kääntää kurssin jokseenkin päinvastaiseen suuntaan. Tämän ajatuksen pohjalta on myös syntynyt punaviini ψ (Psi), kreikkalaisten aakkosten 23:s kirjain. Psi on vuonna 2006 käynnistetty yhteistyöprojekti paikallisten viljelijöiden kanssa, jossa vanhojen köynnösten rypälelaatua pyritään kohentamaan huolellisemmilla ja luonnonmukaisemmilla toimintatavoilla. Tavoitteena on ollut viini, joka toisi esiin Ribera del Dueron ”todellisen sielun”. Ensimmäinen myyntiin tullut vuosikerta oli 2007.

Testipenkissä korkattiin onnistuneesti pullo vuosikertaa 2008. Kyseisenä vuonna kesä oli Ribera del Duerossa normaalia viileämpi ja osalla tarhoista oli homeongelmia. Rypäleiden kunnollista kypsymistä jouduttiin paikoin odottelemaan tavanomaista pidempään. Käsin kerätyt rypäleet ovat käyneet läpi pitkän ja rauhallisen maseraation. Viiniä on kypsytetty 18 kk osittain pienissä ja isoissa ranskalaisissa tammitynnyreissä ja osittain sementtitankeissa. Uutta tammea ei ole käytetty käytännössä lainkaan.

Syvän rubiininpunainen viini, jonka tuoksussa on kirsikkaa, punaista viinimarjaa, hieman luumua ja aavistus kukkaisuuttakin. Keskitäyteläisen ylärajoille sijoittuva maku koostuu tuoreista punaisista marjoista, reilusta hapokkuudesta sekä napakasta ja hieman ikeniä kuivattavasta tanniinisuudesta. Tammi ja ”vain” 13 %:n alkoholipitoisuus eivät tee itsestään sen isompaa numeroa. Komponenttien välinen balanssi on hyvä ja pitkähkö jälkimaku on kirsikkainen ja mausteinen.

Psi on kieltämättä varsin mielenkiintoinen tapaus. Se on erittäin raikas, punasävytteisen marjainen ja siten jokseenkin epätyypillinen, massasta poikkeava Ribera del Dueron punaviini. Viinissä on hyvä tasapaino ja se on sinänsä varsin nautinnollinen. En kuitenkaan onnistunut löytämään Psi:stä juurikaan moniulotteisuutta tai sellaista syvyyttä, jota tämän hintaluokan (~30 €) viiniltä sopii odottaa. Jos tässä nyt sitten olisi se Ribera del Dueron ja Tinto Finon todellinen sielu, pitäisi todeta, ettei suurimmalla osalla alueen muista tuottajista ole koordinaatit siellä päinkään. Oli miten oli, Copatinto antaa Psi 2008:lle raikkaat 3,5/5 staraa.

 

 

 

Viikon Copa – Pongrácz Rosé 14,99 €

Suomalaisten kiinnostus kuohuviinejä kohtaan on ollut vakaassa nousukiidossa. Kuohuviiniä ja samppanjaa kilautellaan erilaisten juhlien ja muiden tärkeiden hetkien yhteydessä; tervetuliaismaljoina, alkudrinkkeinä, tunnelman kohottajina. En varmaankaan ole kovin kaukana totuudesta, jos arvaan, että lentokenttäbaareissa suosituin alkoholijuoma on kuohuviini – lasillinen samppanjaa lomamatkan kunniaksi, mikä ettei! Perinteinen ajattelumalli sekä mainoskuvien juhlapukuiset, kauniit ja komeat lasinkilauttajat ovat onnistuneet roolittamaan samppanjat ja kuohuviinit tiukasti juhlajuomiksi ja muiluttaneet meitä liian kauas todellisuudesta. Ovathan samppanja ja kuohuviinikin loppujen lopuksi vain maataloustuotteita ja mikä oleellisinta, myös erinomaisen monikäyttöisiä ruokajuomia. On siis melko luonnollista, että kuohuviinilasillinen tuiki tavallisena arkipäivänä ilman mitään syytä voi tuntua kovin kaukaiselta ajatukselta. Suosittelen kuitenkin lämpimästi kokeilemaan. Samalla voi viskata romukoppaan väsähtäneet mielikuvat siitä, että kuoharipullon avaaminen edellyttäisi jonkin virallisen tahon hyväksymää juhlahetkeä tai muuta merkittävää tapahtumaa. Miksi et nauttisi myös arjesta, se ei ihan heti lopu kesken!

Eteläafrikkalainen Pongrácz Rosé on valmistettu perinteisellä menetelmällä Western Capen alueella kasvaneista Chardonnay- ja Pinot Noir-rypäleistä. Toinen käyminen on sisältänyt kahden vuoden sakkakypsytyksen. Melko intensiivisestä tuoksusta löytyy vadelmaa, kirsikkaa ja paahtoleipää. Kuiva maku on runsaan marjainen ja raikkaan hapokas. Suutuntumaa piristää runsas mousse ja pitkä jälkimaku täyttyy punaisilla marjoilla.

Maukas Pongrácz Rosé sopii loistavasti myös arkipäiväiseen ruokapöytään. Pirteä ja runsas hapokkuus sekä selkeäpiirteinen punainen marjaisuus sopivat hyvin punalihaiselle kalalle ja vaaleille lihoille. Kokeile Pongráczia vaikka kanasalaatin kanssa. (Kuvan © Alko)

Testissä Teruzzi & Puthod Peperino 2009

Testipenkin tiukkaan käsittelyyn onnistuttiin nappaamaan erään talvipäivän ratoksi Teruzzi & Puthodin Peperino 2009, alle kympin sijoituksella Superioresta hankittu supertoscanalainen. Teruzzi & Puthod viljelee viiniä noin 90 hehtaarin alueella legendaarisessa San Gimignanossa Toscanassa. San Gimignano on melko tunnettu Vernaccia-lajikkeesta valmistetusta valkoviinistään ja Teruzzi & Puthod on viritellyt viljelyalastaan jopa 60 hehtaaria nimenomaan Vernaccialle. Punaviinilajikkeillekin on uhrattu sentään noin 20 hehtaaria, luonnollisesti Sangiovesepainotteisesti.

Peperino on valmistettu Sangiovese- ja Merlot-rypäleistä, joiden prosentuaalisista osuuksista ei löytynyt tuottajan sivuilta suurennuslasillakaan tiirailtuna minkäänlaista infoa. Salamannopea salapoliisityö internetin ihmeellisessä maailmassa antoi kuitenkin vihjeitä siihen suuntaan, että Sangioveseä olisi 80% ja Merlotia 20%. Ja tämä on siis vahvasti mahdollista ehkä-tietoa. Viiniä on kypsytetty noin 8 kuukauden ajan uusissa (10%) ja toisella kierroksella (90%) olevissa tammitynnyreissä.

Syvän rubiininpunainen viini on kohtuullisen paksurakenteinen. Kypsän kirsikan lisäksi tuoksuun liittyy hiukan tammea sekä valitettavan voimakkaasti läpi hyökkäävää alkoholisuutta. Melko täyteläinen maku on kypsän kirsikkainen ja suoraviivaisen yksiulotteinen. Pehmeät tanniinit ja hiukan liian vaisu hapokkuus eivät jaksa pistää riittävästi kampoihin kypsälle ja runsaalle hedelmäisyydelle. Viini kaipaisi lisää jämäkkyyttä ja ryhtiä. Kohtalaisen pitkä jälkimaku rakentuu kypsästä kirsikasta ja hennosta mausteisuudesta, alkoholin keskittyessä nielun lämmittämiseen.

Vaikka en odotakaan alle kympin viiniltä mitään ihmeitä, saan kai siitä huolimatta toivoa jonkinasteista tasapainoisuutta. Avasin ensimmäisen Peperino 2009-pullon noin puoli vuotta sitten ja tuolloinkin tuoksusta työntyi esiin häiritsevä alkoholisuus. Valitettavasti tämä toinen pullo ei muuttanut aiempaa arviota mihinkään suuntaan. Peperino vaikuttaa melko suoraviivaiselta, yksinkertaiselta ja yllättävän alkoholiselta. Jostain syystä Sangiovesen kohdalla yleensä innostusta herättävät punainen kirsikka, bitterisyys ja napakkaa happokkuus ovat hukassa. Onkohan Sangiovesen nukkuessa tahtipuikkoa päässyt heiluttelemaan hieman liikaakin tasapaksuuteensa kypsynyt Merlot? Näissä tunnelmissa Copatintolta irtoaa Peperino 2009:lle 2 staraa.

 

 

 

Testissä Pintia 2003

Copatinton testipenkissä oli joulun hujakoilla juuri sopivasti aikaa ottaa käsittelyyn legendaarisen espanjalaistuottaja Vega Sicilian sivuprojekti Torosta eli Pintia. Jouluaattona valmistetulle hirvipaistille tuli kaapista noukittua kaveriksi vuosikerta 2003, jonka arvelin jo kehittyneen korkattavaan kuntoon. Pintia on nakutellut kovan luokan pistemääriä alan kriitikoilta ympäri maailman ja lienee yksi Toron tunnetuimmista viineistä.

Noin 600-750 m merenpinnan yläpuolella sijaitsevat   Toron viinitarhat nautiskelevat kylmistä talvista sekä  pitkistä, lämpimistä ja aurinkoisista kesäpäivistä. Lämpötilavaihtelut ovat vuorokausitasollakin erittäin suuria. Pintian tarhat sijaitsevat Duero-joen entisen virtauspaikan reunamilla ja maaperä muodostuu hiekasta, savesta sekä sen alla olevasta kivisestä maaperästä.

Vega Sicilia toteutti aiemmat suunnitelmansa ostettuaan vuonna 1997 tarhoja perinteikkään, mutta tuolloin vähemmän muodikkaan Toron alueelta. Ensimmäisten vuosien aikana tarhojen kokoa kasvatettiin siten, että viinit pystyttäisiin valmistamaan kokonaan omista rypäleistä. Pintia-nimen myöhemmin saanut projekti päätyi tavoittelemaan punaviineissään raikasta hedelmäisyyttä ja eleganssia sekä välttämään ylikypsää hedelmäisyyttä ja raskasta tanniinisuutta. Ei ehkä se helpoin kuvio raskaista, konsentroituneista ja alkoholisista punaviineistä perinteensä rakentaneella alueella.

Ensimmäinen vuosikerta 2001 tuli myyntiin vuonna 2004 ja myytiin loppuun nopeasti. Vuosittaista pullovauhtia on sittemmin kasvatettu 40000:sta nykyhetken noin 250000-300000:een. Pintia 2003:n mehu on rutistettu 25-45-vuotiaista Tinta de Toro-köynnöksistä (=Tempranillo) ja valmistusprosessit ovat Vega Sicilian tapojen mukaisesti hyvin tarkkaan kontrolloituja ja suunniteltuja. Viinistä 70% kypsytetään ranskalaisissa ja 30% amerikkalaisissa tynnyreissä. Tynnyrit valmistetaan Vega Sicilian oman puusepän toimesta ja uusitaan vuosittain. Ennen myyntiä Pintia lepää pulloissa vähintään vuoden, mutta esim. 2003 vuosikerta odotteli pulloissa aina vuoteen 2006 saakka. Vuonna 2003 talvi oli kuiva ja kylmä, kevät kohtalaisen lämmin ja sateinen, ja kesä taas poikkeuksellisen kuuma. Niinpä sadonkorjuukin tapahtui jo syyskuun puolivälissä.

Tummanpunaisen viinin rakenne ei ole lainkaan niin paksu ja läpinäkymätön, kuin alueen punaviineille on tyypillistä. Melko kehittyneessä tuoksussa on kypsää mustaa kirsikkaa, nahkaa, pikkusikaria, eläimellisyyttä ja hentoa mineraalisuutta. Täyteläisessä maussa korostuu kypsä hedelmäisyys ja tuoksun aromeista rakentuu paletillekin moniulotteisuutta. Hieman ikeniä puristeleva, mutta poikkeuksellisen elegantti tanniinisektori rakentaa napakan hapokkuuden kanssa ryhdikkään rungon viinille. Erittäin pitkä jälkimaku on tyylikkään mausteinen.

Pintia 2003 on tässä vaiheessa jo varsin mukavasti kehittynyt ja poikkeuksellisen elegantti Toron punaviiniksi. Erityisesti tanniinirakenteessa on jotain sellaista vaikeasti kuvailtavaa ulottuvuutta, mihin harvoin törmää ylipäätänsä minkään alueen punaviineissä. Pienenä miinuksena pitäisin sitä, ettei tuoksun hieno moniulotteisuus siirtynyt aivan täysimääräisenä makuun. Muilta osin viini on varsin tasapainoinen pakkaus. Veikö kuuma kesä syvyyttä viinistä, vai onko kehitys vielä hieman kesken? Pintia 2003 on vasta kolmas myyntiin tulleista vuosikerroista, joten kehityskaari jää tässä vaiheessa lähinnä arvailujen varaan. Mitään tulipalokiirettä avaamisen kanssa ei tarvitse pitää, sen verran mukavasti hedelmää, happoja ja tanniineja pullosta vielä löytyy.

Pintian hinta liikkuu 30-40 euron välillä, hieman ostopaikasta ja vuosikerrasta riippuen. Lähempänä kolmea kymppiä hinta pysyy vielä laatuun nähden hyvin reilassa. Viini pelasi mukavasti yhteen hirvipaistin kanssa ja riistaiset ruuat ovat muutenkin osuvia valintoja Pintian kaveriksi. Copatinto antaa Pintia 2003:lle 4/5 staraa.