Testissä Billecart-Salmon Cuvée Nicolas Francois Billecart 1998

Uudenvuodenaatto on kohtuullisen legendaarinen ajankohta poksauttaa vähän parempaa kuohuviiniä. Jo hyvissä ajoin ennen vuodenvaihdetta olin koodannut kirkkaat ja jalot ajatukseni Blanc de Blancs-tyyppisen samppanjan suuntaan, mutta jostain kumman syystä päädyinkin korkkaamaan 60 prosenttia Pinot Noiria sisältävän vuosikertasamppiksen Billecart-Salmonilta. Vuosikertasamppanjaa tulee korkkailtua suhteellisen harvoin ja melkeinpä aina tulee pohtineeksi, josko kyseisen pullotteen sittenkin säilyttäisi kellarin uumenissa odottamassa parempia kisapäiviä. Onneksi joku viisas on kai joskus sanonut, että täydellistä hetkeä ei ole olemassakaan, joten turha kai sitä elämää on sitten sen odotteluun käyttää? Kun viimeinen pisara tästä Billecart-Salmonista oli kumottu kiduksiin, pystyin toteamaan leveä hymy naamalla korkkausmomentumin osuneen paremmin kuin mukavasti kohdalleen.

Billecart-Salmonin samppanjatalo perustettiin 1818 aviopari Nicolas Francois Billecartin ja Elisabeth Salmonin toimesta. Tila on edelleen pääosin saman suvun omistuksessa ja viinintekijänä on häärinyt yli 25 vuotta Francois Domi. Talo töräyttää maailmalle samppanjaa 1,5 miljoonan pulloa vuosittain. Tällaiseen määrään kuohujuomaa tarvitaan ostorypäleitä noin 200:n tarhahehtaarin verran ja lisäksi Billecart-Salmonin omien tarhojen rypäleitä noin 11 hehtaarin pinta-alalta.

Viinit käyvät läpi hitaan fermentaation alhaisessa 13 asteen lämpötilassa, jotta lopputulos pullossa olisi mahdollisimman raikas ja puhdaspiirteinen. Perussamppanjat käyvät terästankeissa, mutta taloon on lisäksi hankittu useampaan kertaan käytettyjä tammitynnyreitä Burgundista. Osa vuosikertasamppanjoiden viineistä on käynyt näissä tynnyreissä. Non-Vintage samppanjoiden viinit ovat käyneet kokonaan malolaktisesti, mutta vuosikertasamppanjoiden osalta malolaktisesti käyneen viinin osuus päätetään vuosikertakohtaisesti. Non-Vintage samppanjat kypsyvät pulloissa 3,5-4 vuotta ja vuosikertasamppanjat vähintään 8-10 vuotta ennen myyntiin pääsyä.

Testimukiin kaadettu Cuvée Nicolas Francois Billecart 1998 on tehty Grand Cru-tarhojen Pinot Noir- (60%) ja Chardonnay-rypäleistä (40%). Chardonnay on peräisin Côte des Blancsin tarhoilta ja Pinot Noir Montagne de Reimsistä. Vain osa viinistä on käynyt tammitynnyreissä ja 50% on käynyt malolaktisesti. Viini on saanut kypsyä pulloissa noin 10 vuotta ennen myyntiin pääsyä.

Vaalean kullankeltaisen samppanjan kehittyneessä ja intensiivisessä tuoksussa on sitruunaa, paahteisuutta, briossia ja mineraalisuutta. Runsaassa, konsentroituneessa ja hedelmäisessä maussa on sitruunaa ja moniulotteista mineraalisuutta, jopa hyvässä mielessä suolaisuutta. Tiivisrakenteista ja eleganttia moussea tukee raikkaan sitruunainen hapokkuus. Erittäin pitkässä jälkimaussa on kypsää sitruunaa ja kiehtovan moniulotteista mineraalisuutta.

Billecart-Salmon Cuvée Nicolas Francois Billecart 1998 on upea samppanja, josta löytyy vahvaa konsentraatiota, raikkaan puhdaspiirteistä sitruunaa ja kiehtovan moniulotteista mineraalisuutta. Viini on mukavasti nautittavissa jo nyt, mutta säilytyspotentiaaliakin löytyy vielä rutkasti. Reissun päältä noin 60 euron hintaan hankittuna oikein hyvä ostos. Tällainen samppanja on hieno elämys ihan sellaisenaankin, mutta runsaan ja kiehtovan mineraalisuuden vuoksi parittaisin sen ensisijaisesti merenelävien tai tyylikkäiden kalaruokien kanssa. Täydet 5/5 staraa.

 

 

Viikon Copa – Deep Roots Riesling Trocken 2011

Viiniköynnöksen kannalta lienee pääosin hyvä asia, että sillä on syvälle ulottuvat juuret. Viinintekijän syvä juurtuminen omaan alueeseensa on harvemmin sekään haittatekijä viininvalmistuksessa. Sen sijaan englanninkielisellä nimellä varustettu saksalainen viinipullo ei useinkaan ole enne mistään hyvästä. Uskottavampana pidetään sitä vanhaa tyyliä, jossa viinin nimi muodostuu kahdesta tai kolmesta, väliviivalla yhdistetystä sukunimestä ja sen lisäksi ainakin kahdesta tarhan sijantia kuvaavasta sanasta tai nimestä. Etiketin kirjasintyyliksi on perinteisesti valittu niin historiallinen versio, että sen onnistunut tavaaminen alle viiden minuutin onnistuu vain apteekkihenkilökunnalta.

Drei Winzer eli kolmen viinintekijän, Philipp Wittmannin, Jochen Dreissigackerin ja Stefan Winterin yhteisprojekti on kuitenkin ottanut riskin ja nimennyt tuotteensa jykevästi Deep Roots-nimellä. Nimi viittaa siihen, että viinin tavoitteena on ilmentää tekijöidensä sukujuuria Saksan viinitarhoihin. Varovasti voisin arvailla viinin markkinoinnin suuntautuvan Saksan ulkopuolelle. Rypäleet ovat kasvaneet Wonnegaun alueella, Rheinhessenin eteläosassa. Viiniä on säilytetty käymisen jälkeen 4 kk terästankeissa sekä vielä pulloissa 2 kk.

Tuoksusta löytyy kirpakkaa sitruunaa, raikasta vihreää omenaa ja aavistus mineraalisuutta. Runsaan hedelmäinen maku jatkaa tuoksun linjalla. Siitä erottaa pienen jäännössokerimäärän (8g/l), mutta reilu hapokkuus pitää ryhdin hyvin kuosissa. Melko pitkä jälkimaku nostaa veden kielelle.

Deep Roots on suoraviivainen, selkeäpiirteinen ja ryhdikäs Riesling, joka pysyttelee omalla mukavuusalueellaan, eikä sorru ylimääräisiin kikkailuihin. Deep Roots ei ole tajuntaa räjäyttävän hienostunut tai moniulotteinen tapaus, mutta tällä hintalapulla varustettuna mielestäni erittäin hyvä ostos. Kokkaile kylkeen vaikka kanawokkia. (Kuvan © Alko)

Testissä Psi 2008

Yleisesti ottaen en ole kovinkaan kiinnostunut ikoniviineistä, joiden pullohinnat rakentuvat vähintään kolmesta tai joskus jopa neljästä numerosta. Viinit voivat olla toki loistavia, mutta silti hävyttömän ylihintaisia. Oman perstuntumani mukaan jo 50-60 euron jälkeen hinnan ja laadun suloinen käsikynkkä alkaa pahasti herpaantumaan ja yli 100 euron pullohinnoilla hinnan ja laadun kintaat eivät enää lyö yläfemmaa, ainakaan pelkillä järkiperusteilla. Yksi Espanjan suurista ikoniviineistä on Pingus. Noin 8500 pullon vuosikerta Pingusta myydään sukkelasti muutaman sadan euron pullohinnalla. Parhaista ja vanhemmista vuosikerroista voi joutua pulittamaan moninkertaisia summia. Joskus siis käy niin, että hurja hypetys, kova kysyntä ja vastaavasti lähes olematon tarjonta nostavat myyntihinnat raivokkaisiin lukemiin.

Ikoniviinejä ja niiden hintarakennetta enemmän minua kiinnostavat viinien takaa löytyvät henkilöt ja tarinat. Dominio de Pinguksen takaa löytyy herra nimeltä Peter Sisseck. Hänen tarinansa pitää sisällään muutakin, kuin yhden salamannopeasti maailmansuosioon nousseen ikoniviinin. Testipenkissä päätettiin virittäytyä Sisseck-tunnelmaan Pingusta ”hieman” lompakkoystävällisemmän Psi 2008:n avulla.

Kööpenhaminassa syntynyt viinintekijä Peter Sisseck perusti Dominio de Pinguksen vuonna 1995 Ribera del Dueron alueelle. Vähän hassulta kuulostava Pingus-nimi juontaa juurensa Peter Sisseckin lapsuudesta. Peterin setä, viinintekijä Peter Vinding-Diers, oli nimittäin päättänyt, ettei sukuun mahtunut kahta Peter-nimistä viinintekijää ja lempinimi Pingus otettiin käyttöön. Peter Sisseck on saanut viinioppinsa Bordeaux’n yliopiston lisäksi mm. samoilla seuduilla toimineen setänsä viinitilalla. Dominio de Pinguksen perustamisen aikoihin inspiraationa on ollut mm. St. Emilionissa toimineen Château Valandraudin Jean-Luc Thunevin.

Dominio de Pingus on ollut alusta lähtien luomuviljelyn sanansaattaja ja vuodesta 2000 alkaen lippulaiva Pingus on tehty kokonaan biodynaamisesti viljellyistä rypäleistä. Luomutouhun lisäksi yksi Pinguksen menestyksen taustatekijöistä on poikkeuksellisen pieni satomäärä. Jopa veroviranomaisilla on ollut vaikeuksia uskoa naurettavien pienien satomäärien todenmukaisuutta. Lisäksi Sisseck on muutaman muun viinipioneerin kanssa saanut espanjalaisetkin käyttämään enemmän ranskalaista tammea, perinteisesti dominoivan amerikkalaisen sijasta. Uskoisin, että monet meistä ovat todella tyytyväisiä tähän kehitykseen. Alkuvuosina Dominio de Pinguskin käytti runsaasti uutta tammea, mutta myöhemmin sen käyttöä on radikaalisti vähennetty. Sisseckin mukaan huolellisempi työskentely tarhoilla vähentää myös tammen käytön tarvetta.

Ribera del Duerossa on perinteisesti totuttu maksamaan ostetuista rypäleistä vakiomääräisiä kilohintoja, joka on tietysti ohjannut kasvattamaan satomääriä laadun kustannuksella. Isojen satojen kiiluessa silmissä, erilaisten kemikaalien käyttö on ollut hienovaraisesti sanottuna runsasta. Peter Sisseck on halunnut kääntää kurssin jokseenkin päinvastaiseen suuntaan. Tämän ajatuksen pohjalta on myös syntynyt punaviini ψ (Psi), kreikkalaisten aakkosten 23:s kirjain. Psi on vuonna 2006 käynnistetty yhteistyöprojekti paikallisten viljelijöiden kanssa, jossa vanhojen köynnösten rypälelaatua pyritään kohentamaan huolellisemmilla ja luonnonmukaisemmilla toimintatavoilla. Tavoitteena on ollut viini, joka toisi esiin Ribera del Dueron ”todellisen sielun”. Ensimmäinen myyntiin tullut vuosikerta oli 2007.

Testipenkissä korkattiin onnistuneesti pullo vuosikertaa 2008. Kyseisenä vuonna kesä oli Ribera del Duerossa normaalia viileämpi ja osalla tarhoista oli homeongelmia. Rypäleiden kunnollista kypsymistä jouduttiin paikoin odottelemaan tavanomaista pidempään. Käsin kerätyt rypäleet ovat käyneet läpi pitkän ja rauhallisen maseraation. Viiniä on kypsytetty 18 kk osittain pienissä ja isoissa ranskalaisissa tammitynnyreissä ja osittain sementtitankeissa. Uutta tammea ei ole käytetty käytännössä lainkaan.

Syvän rubiininpunainen viini, jonka tuoksussa on kirsikkaa, punaista viinimarjaa, hieman luumua ja aavistus kukkaisuuttakin. Keskitäyteläisen ylärajoille sijoittuva maku koostuu tuoreista punaisista marjoista, reilusta hapokkuudesta sekä napakasta ja hieman ikeniä kuivattavasta tanniinisuudesta. Tammi ja ”vain” 13 %:n alkoholipitoisuus eivät tee itsestään sen isompaa numeroa. Komponenttien välinen balanssi on hyvä ja pitkähkö jälkimaku on kirsikkainen ja mausteinen.

Psi on kieltämättä varsin mielenkiintoinen tapaus. Se on erittäin raikas, punasävytteisen marjainen ja siten jokseenkin epätyypillinen, massasta poikkeava Ribera del Dueron punaviini. Viinissä on hyvä tasapaino ja se on sinänsä varsin nautinnollinen. En kuitenkaan onnistunut löytämään Psi:stä juurikaan moniulotteisuutta tai sellaista syvyyttä, jota tämän hintaluokan (~30 €) viiniltä sopii odottaa. Jos tässä nyt sitten olisi se Ribera del Dueron ja Tinto Finon todellinen sielu, pitäisi todeta, ettei suurimmalla osalla alueen muista tuottajista ole koordinaatit siellä päinkään. Oli miten oli, Copatinto antaa Psi 2008:lle raikkaat 3,5/5 staraa.

 

 

 

Viikon Copa – Pongrácz Rosé 14,99 €

Suomalaisten kiinnostus kuohuviinejä kohtaan on ollut vakaassa nousukiidossa. Kuohuviiniä ja samppanjaa kilautellaan erilaisten juhlien ja muiden tärkeiden hetkien yhteydessä; tervetuliaismaljoina, alkudrinkkeinä, tunnelman kohottajina. En varmaankaan ole kovin kaukana totuudesta, jos arvaan, että lentokenttäbaareissa suosituin alkoholijuoma on kuohuviini – lasillinen samppanjaa lomamatkan kunniaksi, mikä ettei! Perinteinen ajattelumalli sekä mainoskuvien juhlapukuiset, kauniit ja komeat lasinkilauttajat ovat onnistuneet roolittamaan samppanjat ja kuohuviinit tiukasti juhlajuomiksi ja muiluttaneet meitä liian kauas todellisuudesta. Ovathan samppanja ja kuohuviinikin loppujen lopuksi vain maataloustuotteita ja mikä oleellisinta, myös erinomaisen monikäyttöisiä ruokajuomia. On siis melko luonnollista, että kuohuviinilasillinen tuiki tavallisena arkipäivänä ilman mitään syytä voi tuntua kovin kaukaiselta ajatukselta. Suosittelen kuitenkin lämpimästi kokeilemaan. Samalla voi viskata romukoppaan väsähtäneet mielikuvat siitä, että kuoharipullon avaaminen edellyttäisi jonkin virallisen tahon hyväksymää juhlahetkeä tai muuta merkittävää tapahtumaa. Miksi et nauttisi myös arjesta, se ei ihan heti lopu kesken!

Eteläafrikkalainen Pongrácz Rosé on valmistettu perinteisellä menetelmällä Western Capen alueella kasvaneista Chardonnay- ja Pinot Noir-rypäleistä. Toinen käyminen on sisältänyt kahden vuoden sakkakypsytyksen. Melko intensiivisestä tuoksusta löytyy vadelmaa, kirsikkaa ja paahtoleipää. Kuiva maku on runsaan marjainen ja raikkaan hapokas. Suutuntumaa piristää runsas mousse ja pitkä jälkimaku täyttyy punaisilla marjoilla.

Maukas Pongrácz Rosé sopii loistavasti myös arkipäiväiseen ruokapöytään. Pirteä ja runsas hapokkuus sekä selkeäpiirteinen punainen marjaisuus sopivat hyvin punalihaiselle kalalle ja vaaleille lihoille. Kokeile Pongráczia vaikka kanasalaatin kanssa. (Kuvan © Alko)

Testissä Teruzzi & Puthod Peperino 2009

Testipenkin tiukkaan käsittelyyn onnistuttiin nappaamaan erään talvipäivän ratoksi Teruzzi & Puthodin Peperino 2009, alle kympin sijoituksella Superioresta hankittu supertoscanalainen. Teruzzi & Puthod viljelee viiniä noin 90 hehtaarin alueella legendaarisessa San Gimignanossa Toscanassa. San Gimignano on melko tunnettu Vernaccia-lajikkeesta valmistetusta valkoviinistään ja Teruzzi & Puthod on viritellyt viljelyalastaan jopa 60 hehtaaria nimenomaan Vernaccialle. Punaviinilajikkeillekin on uhrattu sentään noin 20 hehtaaria, luonnollisesti Sangiovesepainotteisesti.

Peperino on valmistettu Sangiovese- ja Merlot-rypäleistä, joiden prosentuaalisista osuuksista ei löytynyt tuottajan sivuilta suurennuslasillakaan tiirailtuna minkäänlaista infoa. Salamannopea salapoliisityö internetin ihmeellisessä maailmassa antoi kuitenkin vihjeitä siihen suuntaan, että Sangioveseä olisi 80% ja Merlotia 20%. Ja tämä on siis vahvasti mahdollista ehkä-tietoa. Viiniä on kypsytetty noin 8 kuukauden ajan uusissa (10%) ja toisella kierroksella (90%) olevissa tammitynnyreissä.

Syvän rubiininpunainen viini on kohtuullisen paksurakenteinen. Kypsän kirsikan lisäksi tuoksuun liittyy hiukan tammea sekä valitettavan voimakkaasti läpi hyökkäävää alkoholisuutta. Melko täyteläinen maku on kypsän kirsikkainen ja suoraviivaisen yksiulotteinen. Pehmeät tanniinit ja hiukan liian vaisu hapokkuus eivät jaksa pistää riittävästi kampoihin kypsälle ja runsaalle hedelmäisyydelle. Viini kaipaisi lisää jämäkkyyttä ja ryhtiä. Kohtalaisen pitkä jälkimaku rakentuu kypsästä kirsikasta ja hennosta mausteisuudesta, alkoholin keskittyessä nielun lämmittämiseen.

Vaikka en odotakaan alle kympin viiniltä mitään ihmeitä, saan kai siitä huolimatta toivoa jonkinasteista tasapainoisuutta. Avasin ensimmäisen Peperino 2009-pullon noin puoli vuotta sitten ja tuolloinkin tuoksusta työntyi esiin häiritsevä alkoholisuus. Valitettavasti tämä toinen pullo ei muuttanut aiempaa arviota mihinkään suuntaan. Peperino vaikuttaa melko suoraviivaiselta, yksinkertaiselta ja yllättävän alkoholiselta. Jostain syystä Sangiovesen kohdalla yleensä innostusta herättävät punainen kirsikka, bitterisyys ja napakkaa happokkuus ovat hukassa. Onkohan Sangiovesen nukkuessa tahtipuikkoa päässyt heiluttelemaan hieman liikaakin tasapaksuuteensa kypsynyt Merlot? Näissä tunnelmissa Copatintolta irtoaa Peperino 2009:lle 2 staraa.

 

 

 

Testissä Pintia 2003

Copatinton testipenkissä oli joulun hujakoilla juuri sopivasti aikaa ottaa käsittelyyn legendaarisen espanjalaistuottaja Vega Sicilian sivuprojekti Torosta eli Pintia. Jouluaattona valmistetulle hirvipaistille tuli kaapista noukittua kaveriksi vuosikerta 2003, jonka arvelin jo kehittyneen korkattavaan kuntoon. Pintia on nakutellut kovan luokan pistemääriä alan kriitikoilta ympäri maailman ja lienee yksi Toron tunnetuimmista viineistä.

Noin 600-750 m merenpinnan yläpuolella sijaitsevat   Toron viinitarhat nautiskelevat kylmistä talvista sekä  pitkistä, lämpimistä ja aurinkoisista kesäpäivistä. Lämpötilavaihtelut ovat vuorokausitasollakin erittäin suuria. Pintian tarhat sijaitsevat Duero-joen entisen virtauspaikan reunamilla ja maaperä muodostuu hiekasta, savesta sekä sen alla olevasta kivisestä maaperästä.

Vega Sicilia toteutti aiemmat suunnitelmansa ostettuaan vuonna 1997 tarhoja perinteikkään, mutta tuolloin vähemmän muodikkaan Toron alueelta. Ensimmäisten vuosien aikana tarhojen kokoa kasvatettiin siten, että viinit pystyttäisiin valmistamaan kokonaan omista rypäleistä. Pintia-nimen myöhemmin saanut projekti päätyi tavoittelemaan punaviineissään raikasta hedelmäisyyttä ja eleganssia sekä välttämään ylikypsää hedelmäisyyttä ja raskasta tanniinisuutta. Ei ehkä se helpoin kuvio raskaista, konsentroituneista ja alkoholisista punaviineistä perinteensä rakentaneella alueella.

Ensimmäinen vuosikerta 2001 tuli myyntiin vuonna 2004 ja myytiin loppuun nopeasti. Vuosittaista pullovauhtia on sittemmin kasvatettu 40000:sta nykyhetken noin 250000-300000:een. Pintia 2003:n mehu on rutistettu 25-45-vuotiaista Tinta de Toro-köynnöksistä (=Tempranillo) ja valmistusprosessit ovat Vega Sicilian tapojen mukaisesti hyvin tarkkaan kontrolloituja ja suunniteltuja. Viinistä 70% kypsytetään ranskalaisissa ja 30% amerikkalaisissa tynnyreissä. Tynnyrit valmistetaan Vega Sicilian oman puusepän toimesta ja uusitaan vuosittain. Ennen myyntiä Pintia lepää pulloissa vähintään vuoden, mutta esim. 2003 vuosikerta odotteli pulloissa aina vuoteen 2006 saakka. Vuonna 2003 talvi oli kuiva ja kylmä, kevät kohtalaisen lämmin ja sateinen, ja kesä taas poikkeuksellisen kuuma. Niinpä sadonkorjuukin tapahtui jo syyskuun puolivälissä.

Tummanpunaisen viinin rakenne ei ole lainkaan niin paksu ja läpinäkymätön, kuin alueen punaviineille on tyypillistä. Melko kehittyneessä tuoksussa on kypsää mustaa kirsikkaa, nahkaa, pikkusikaria, eläimellisyyttä ja hentoa mineraalisuutta. Täyteläisessä maussa korostuu kypsä hedelmäisyys ja tuoksun aromeista rakentuu paletillekin moniulotteisuutta. Hieman ikeniä puristeleva, mutta poikkeuksellisen elegantti tanniinisektori rakentaa napakan hapokkuuden kanssa ryhdikkään rungon viinille. Erittäin pitkä jälkimaku on tyylikkään mausteinen.

Pintia 2003 on tässä vaiheessa jo varsin mukavasti kehittynyt ja poikkeuksellisen elegantti Toron punaviiniksi. Erityisesti tanniinirakenteessa on jotain sellaista vaikeasti kuvailtavaa ulottuvuutta, mihin harvoin törmää ylipäätänsä minkään alueen punaviineissä. Pienenä miinuksena pitäisin sitä, ettei tuoksun hieno moniulotteisuus siirtynyt aivan täysimääräisenä makuun. Muilta osin viini on varsin tasapainoinen pakkaus. Veikö kuuma kesä syvyyttä viinistä, vai onko kehitys vielä hieman kesken? Pintia 2003 on vasta kolmas myyntiin tulleista vuosikerroista, joten kehityskaari jää tässä vaiheessa lähinnä arvailujen varaan. Mitään tulipalokiirettä avaamisen kanssa ei tarvitse pitää, sen verran mukavasti hedelmää, happoja ja tanniineja pullosta vielä löytyy.

Pintian hinta liikkuu 30-40 euron välillä, hieman ostopaikasta ja vuosikerrasta riippuen. Lähempänä kolmea kymppiä hinta pysyy vielä laatuun nähden hyvin reilassa. Viini pelasi mukavasti yhteen hirvipaistin kanssa ja riistaiset ruuat ovat muutenkin osuvia valintoja Pintian kaveriksi. Copatinto antaa Pintia 2003:lle 4/5 staraa.

 

 

 

Viikon Copa – Uudenvuoden kuohuviinit

Eletään taas niitä vuoden viimeisiä päiviä, jolloin joulun jälkeiseen arkeen adaptoituva kansamme päivittää Alkon myyntiä viidensadantuhannen lisälitran voimalla. Nakkien ja perunasalaattien lisäksi ostoskasseista löytyy pulloja siihen malliin, että kuohuviinien myynti heilahtaa kuusinkertaiseksi ja samppanjankin myynti kasvaa noin 15000 litraa. Kuohuviinien osalta myyntitilastojen kärkipaikat miehitetään vuosi toisensa jälkeen isojen Cava-talojen volyymituotteilla ja TOP-10-listalla myyntivaltteina vaikuttavat olevan sitkeästi makeus ja edullisuus.

Vuoden päättyminen tarkoittaa myös sitä, että on tullut aika kiittää ja kumartaa kuluneesta ja suunnata ajatukset kohti tulevaa. Vuoden 2012 viimeisenä suosituksena vielä pari uudenvuoden vastaanottoon soveltuvaa kuplajuomaa. Näiden lisäksi kannattaa myös kurkata muita blogin kuohuviinipostauksia.

Gosset Excellence Brut 39,90€

 

 

 

Tästä runsaan hedelmäisestä, paahteisesta ja pirteän hapokkaasta samppanjasta löytyy mukavasti syvyyttä ja luonnetta. Pehmeä ja elegantti mousse sekä pitkä jälkimaku, nam nam. Paistetun kalan ja runsaamman makuisten äyriäisruokien kaveri, joka menee näppärästi kurkusta alas ihan sellaisenaankin.

Rotari Rosé 13,45€

 

 

 

Perinteisellä menetelmällä Pinot Noirista (75%) ja Chardonnaysta (25%) valmistettu tyylikäs ja tasapainonen italialainen. Tuoksun paahtoleipä, vadelma ja kirsikka saavat seuraa runsaasta hapokkuudesta ja pitkän jälkimaun punaisista marjoista. Jos haluat tarjota Rotarin kanssa ruokaa, kokeille vaikka rasvaisia kaloja tai vaaleata lihaa.

(Kuvien © Alko)

Viikon Copa – Nipozzano Riserva 2007 18,98 €

Jostain kumman syystä eilen muistui mieleeni muutamia vuosia sitten uudenvuodenaattona eräässä berliiniläisessä ravintolassa nauttimani pizza. Tupaten täynnä olleesta italialaisesta löytyi kuin löytyikin vielä illansuussa tilaa, tosin vain savulliselta puolelta. Pahasti jo näkökykyäkin uhannut sankka tupakansavu ei pystynyt kuitenkaan pilaamaan erinomaisen pizzan ja jonkin keskinkertaisen kannu-chiantin onnistunutta yhteispeliä. Koska pizzaa oli saatava, eivätkä kotipaikkakuntani pizzeriat ole toistaiseksi tunnistaneet ilmakuivatun kinkun ja rucolan pyhää liittoa pizzojen saralla, oli ihan itse ryhdyttävä tuumasta toimeen.

Ilmakuivatun kinkun, tomaattikastikkeen ja juuston löytäminen marketista on toki pala kakkua, mutta suureksi yllätyksekseni onnistuin myös löytämään melko terveen näköistä rucolaa. Lähialkoni hyllyyn sijoitettuja halvemman pään Chianteja vaivaa sellainen perustason tylsyys, jota en pystynyt yhdistämään hyvällä tahdollakaan eilisen päivän työjärjestykseen. Facebookissa sain oivan vinkin helpottaa tuskaa Nipozzano Riservalla, jota en ollutkaan maistanut vuosiin. Kaveriksi nappasin hyllystä vielä toisen Chianti Riservan. Nämä siis kainaloon ja kassan kautta kotiin. Toinen pulloista antoi myöhemmin korkkivikailmoituksen, joten ei siitä sitten sen enempää.

Frescobaldin tuottama Nipozzano Riserva tulee Castello di Nipozzanon kyljestä, Chianti Rùfinan DOCG-alueelta. Viini pitää sisällään 90% sangiovesea ja lopusta 10%:sta vastaavat Malvasia Nera, Colorino, Merlot ja Cabernet Sauvignon. Viiniä on kypsytetty toisen ja kolmannen kierron tammitynnyreissä 24 kk:n ajan sekä sen jälkeen 3 kk pulloissa. Ilmeisesti Alkosta löytää tällä hetkellä lähinnä 2008-vuosikertaa, mutta onnistuin kuin ihmeen kaupalla bongaamaan hyllystä vielä pullon vuodelta 2007, joka oli alueella erinomainen.

Syvän rubiininpunaisen viinin tuoksussa on enemmänkin tummaa kuin punaista kirsikkaa, mustikkaa, märkää tupakkaa ja setripuuta. Melko täyteläisestä mausta löytyy kypsää tummaa marjaisuutta, mausteisuutta ja nahkaa. Terhakka hapokkuus ja sopivan pehmeät tanniinit huolehtivat hyvin viinin ryhdistä. Viini jättää suuhun pitkäksi aikaa tummaa marjaisuutta ja kuivattuja yrttejä.

Luonteikas ja tasapainoinen Nipozzano Riserva osoittautui varsin mukavaksi punaviiniksi. Viinistä ei löydä sitä Chiantille ja Sangioveselle kovin tyypillistä punasävytteistä hapankirsikkaa kovinkaan runsaasti, mutta kokonaisuus on silti varsin toimiva. Viini toimi vallan mainiosti pizzani kanssa, vaikka mistään taivaallisesta liitosta ei voidakaan puhua. Voimakas tummasävytteisyys ja ryhdikäs luonne sopisivat ehkä paremmin paistetun tai grillatun tumman lihan kumppaniksi. (Kuvan © Alko)

Viikon Copa – Sardane Banyuls Grand Cru 2006 – 13,80 € (0,5l)

Kun pakkanen paukkuu ja ulkona pyryttää, voi tilannetta pakoilla nappaamalla lämmikkeeksi vaikkapa jotain maukasta väkevöityä viiniä. Tällä viikolla lasiin loriseekin tarkoitukseen hyvin soveltuvaa makeaa jälkiruokaviiniä Ranskan Banyulsista. Kävin Banyulsissa alkukesästä tutkailemassa paikkoja ja täytyy sanoa, että olisi melkoinen vääryys, jos niin häikäisevän upeissa maisemissa tehtäisiin vain jotain tavallisen tylsiä viinejä. Onneksemme asiat ovat tältäkin osin oikein mukavasti, sillä alueen makeat viinit ovat todella maukkaita ja kiinnostavia tapauksia.

Sardane Banyuls Grand Crun tuoksusta löydät rusinoita, taatelia, viikunaa ja kuivattua kirsikkaa. Maku seuraa selkeästi tuoksun viitoittamalla tiellä ja runsas hapokkuus pitää sitä tiukassa otteessaan. Ryhdikäs kokonaisuus nostattaa melko pitkän ja lämminhenkisen jälkimaun myötä hymyä naamalle.

Banyulsin makeat viinit toimivat yleensä hyvin suklaisten jälkiruokien kanssa. Idea pätee kohtuullisen hyvin tämänkin viinin kohdalla, kunhan kylkeen ei tungeta niitä ihan kaikkein makeimpia versioita. Suklaahässäköiden lisäksi suosittelen kokeilemaan esim. sinihomejuustoa. Ainakin Aura gold tuntui olevan erittäin pätevä kaveri Sardanelle. (kuvan © Alko)

Testissä Nearco 2004 – 22,90€ (Viking Line)

Eräänä perjantaina löysin itseni lähikaupan lihatiskin luota ihmettelemässä päivän lihatarjontaa. Kun kerrankin oli tarjolla kotimaista poroa, oli jokseenkin selvää, että viikonlopustani tulisi porontäytteinen. Luottamukseni nuoren lihamyyjän lihatuntemukseen oli pahasti katkolla, kun poron paahtopaistia pyytäessäni puntariin iskeytyi vaaleanpunaista naudan kulmapaistia. Hyvällä tuurilla olisin siis ostanut elämäni arvokkainta kulmapaistia ja ylistänyt itseäni huippuostoksesta vuosikausia. Onneksi olen edelleen siinä määrin näkökykyinen, että sain loppujen lopuksi ohjailtua myyjänuorukaisen hanskat oikeanlaiseen lihaan kiinni. Kun paahtopaisti oli saatu pannun kautta uuniin, oli sopivasti aikaa herätellä testipenkkiä henkiin hetken hiljaiselon jälkeen. Poron seuraksi testipenkkiin valikoitui lopulta kansainvälisistä lajikkeista kasattu tuhti toscanalainen vuodelta 2004.

Col d’Orcia on varsin tunnettu viinitalo Toscanan Montalcinossa, eikä varmaankaan vähiten maineikkaiden Brunellojensa ansiosta. Aikojen saatossa myös Piemontelainen Cinzano on onnistunut liittymään mukaan omistusportaaseen ja nykyään Col d’Orcia on 108:n hehtaarinsa kanssa kolmanneksi suurin Brunellotarhuri, tarhojen kokonaismäärän ollessa 140 hehtaaria. Vuodesta 2010 alkaen kaikkia Col d’Orcian tarhoja on viljelty luonnonmukaisesti. Alueelle tyypillisen Sangiovesen sijasta Nearco pitää sisällään vain ja ainoastaan ranskalaisperäisiä lajikkeita; 50 % merlotia, 30 % cabernet sauvignonia, ja 20 % syrahia. Ja nyt kun Sant’Antimossa ollaan, tällainenkin rypälekoostumus on voitu luokitella DOC-luokkaan vuodesta 1996 lähtien.

Nearco on valmistettu siten, että jokaisesta rypälelajikkeesta on ensin tehty erilliset viininsä, joita on myös kypsytetty erillään uusissa Allier- ja Tronçais-tynnyreissä 12 kk:n ajan. Tämän jälkeen viinit on blendattu yhteen ja niiden tammikypsytystä on jatkettu vielä 6 kk. Lopuksi Nearco on saanut levätä pulloissa vuoden päivät ennen markkinoille pääsyä.

Todettakoon heti alkuun, että viinissä on reilusti sakkaa, joten dekantointi ennen tarjoilua on paikallaan. Jonkin verran kehittyneessä tuoksussa on kypsää tummaa kirsikkaa, mustaherukkaa, syksyisen metsän märkiä lehtiä, setripuuta ja tupakkaa.  Maku seuraa tuoksua ja täyteläinen maku täyttää suun. Paletilla kokonaisuus saa mukavasti moniulotteisuutta kiehtovasta mausteisuudesta. Makunautintoa täydentävät miellyttävän terhakka hapokkuus ja runsaat, mutta jo melko mukavasti pehmenneet tanniinit. Erittäin pitkästä jälkimausta löytyy maanläheisyyttä ja kypsiä tummia kirsikoita.

Nearco 2004 on mukavasti kehittynyt, tuhti, rehellinen ja maanläheinen punaviini. Kokonaisuudesta nousee esiin sopivassa suhteessa kaikkien mukana olevien rypälelajikkeiden ominaisuuksia, jotka sitten yhdessä muodostavat varsin tasapainoisen ja kiehtovan moniulotteisen kokonaisuuden. Viini osoittautui erinomaiseksi kumppaniksi noin 50-asteiseksi kypsennetylle poron paahtopaistille. Reilun parin kymmenen euron hintaan Nearco on erittäin onnistunut ostos ja ansaitsee Copatintolta täydet viisi tähteä.