Chianti Classicoa ja bistecca Fiorentinaa – Vino al Vino Panzano 2015

Muutamien vuosien pohdinta ja suunnittelu tuotti vihdoin ja viimein tulosta, kun saimme hyvän ystäväni kanssa mahdutettua syyskuiset Panzanon Vino al Vino-festarit molempien kalentereihin. Matkan alkua pääsi varjostamaan pieni pelko ja jännitys ikävästi lähtöpäivään osuneen poliittisen mielenilmaisun vaikutuksista Finnairin aamulentoon, mutta onneksi kaikki sujui hyvin ja laskeuduimme Fiumicinon kentälle suunnitellusti. Sitten poljettiinkin vuokrabemarista lappu lattiaan ja vajaan kolmen sadan kilometrin rykäisyn jälkeen olimme Panzanossa nauttimassa Toscanan auringonpaisteesta.

20150929_093609[1]Vino al Vino on Panzanon viinintuottajayhdistyksen vuotuinen festari Panzanon pikkukylän aukiolla syyskuun kolmantena viikonloppuna. Pulittamalla kassaneidille 16 euroa saa kouraan maistelulasin, kaulaan sille sopivan kantopussukan sekä infoa tarjolla olevista tuottajista ja viineistä. Tarjolla oli parinkymmenen tuottajan mainioita viinejä, joista muutamat olivat entuudestaan tuttuja ja osa taas tuntemattomampia. Myyntikojusta löytyi suurin osa viineistä varsin edukkaaseen hintaan, joten maistelusessioiden jälkeen saattoi napata haluamansa viinit myös kätevästi mukaansa.

20150929_091509[1]

Tutuista ja turvallisista vahvaa vakuuttamistaan jatkoi biodynaaminen Castello dei Rampolla, jonka Chianti Classicoa on blogissa tullut jo aiemminkin suitsutettua. Samalla tuli maistettua ensimmäisen kerran talon lippulaiva d’Alceo -06 sekä mielenkiintoinen uudempi sulfiititon Santa Lucia. Sammarco -05 oli totuttuun tapaan kovaa kamaa. Myös Fontodi vakuutti edelleen. Lippulaiva Flaccianelloa on tullut hörpittyä joskus hieman kypsemmässä iässä ja tällä kertaa lasiin kaadettu -11 osoitti valtavan potentiaalin, mutta samalla myös pitkällisen lisäkypsyttelyn tarpeen. Vuoden -11 Fontodi Chianti Classico on jokseenkin loistavaa tavaraa. Suomalaista pöhinää Panzanossa edustaa tietysti Jarkko Peräsen ja Josephin Cramerin mainio Candialle. Josephin maistatti koko rivin talon pullotteita, joista vuosikerran -10 Circea lukuunottamatta muut olivat jossain määrin tuttuja. Circen Petit Verdot-, Merlot-, Cabernet Franc-blendi on todella mielenkiintoisen mausteinen ja edustaa supertoscanalaisosastossa virkistävän poikkeavaa meininkiä. Erityisesti vuoden 2011 pullotteet miellyttivät loistavan happorakenteensa johdolla ja niitä täytyykin sujautella myös omaan kellariin. Uudemmista tuttavuuksista jäi mieleen erityisesti huikean harmoninen La Massan Giorgio Primo, joka tosin 80 euron hintalapullaan ei kovin paska saisi ollakaan. Toinen varsin mielenkiintoinen tapaus oli Vecchie terre di Montefilin sataprosenttinen Sangiovese Anfiteatro -11. Muita mieleenpainuneita olivat mm. Fattoria la Quercian Chianti Classicot -08 & -06 ja Renzo Marinain Guerrante -06.

20150929_092259[1]

Panzanon matkaan oli toinenkin erittäin hyvä syy ja motivaatiotekijä, nimittäin maailmankuulun Dario Cecchinin lihat. Perjantai-ilta menikin sujuvasti Officina della Bisteccassa erilaisten lihojen parissa, kun lautaselle mätettiin tartaria, carpaccioa, costata alla Fiorentinaa, bistecca Panzanesea, bistecca Fiorentinaa jne. Säälipisteitä kerättiin kiikuttamalla pöytään myös kulhollinen kasviksia, papuja oliiviöljyssä sekä perunaa. Osallistuin vegeosastoon dippaamalla yhden porkkanasuikaleen oliiviöljyyn. Tavaraa tuli lautaselle siinä määrin “riittävästi”, ettei tarjotuille santsiannoksille ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia. Melkoista settiä ja tuskin nyt ihan heti tulee vastaan näin tasokasta lihaillallista.

20150929_085821

 

Friulanoa Friulista – Livon Friulano 2014 (Alko 16,98 €)

Livon FriulanoPiipahdin alkuviikosta Fine Brandsin, Interbrandsin ja VTC Finlandin tastingissa ja tarjollahan oli jos jonkinmoista herkkua. Yksi maistamistani herkuista on Alkon perusvalikoiman uutuuksiin hiljattain heilahtanut maineikkaan friulilaistuottajan Friulanosta valmistama valkoviini Livon Friulano.

Sen lisäksi, että Italian Friuli on varsin mainio viinialue, on se myös matkailumielessä todella upeata ja vierailun väärtiä seutua. Omista muistoistani timanttisimmat sjoittuvat parin-kolmen vuoden taakse San Danielen prosciuttotehtaalle, jolloin mässyttelin lounaaksi elämäni parhaan laardi-annoksen. Laadukkaalla oliiviöljyllä, merisuolalla ja mustapippurilla viritellyt läskinsiivut kulautettiin alas lasillisella paikallista Friulanoa. Hiton toimivaa settiä ja hyvä muistutus siitä, että läskilläkin on hetkensä.

Livon Friulano on 100%:nen Friulano, jota on kypsytetty 6 kk terästankeissa sekä 3 kk pulloissa. Tuoksusta löytää nuorekasta päärynää, omenaa ja kukkaisuutta. Paletilla viini on ryhdikäs mutta säilyttää tuoksussa vallitsevan leikkisän ja eläväisen otteensa. Selkeä mineraalisuus, pieni yrttisyys ja pirteä hapokkuus pitävät paketin kivasti kasassa.

Livon Friulano on ruoan suhteen monikäyttöinen viini ja sille voi huoletta parittaa monenlaisia kala- ja äyriäisruokia tai miksei vaikka leikkelelautasen. Eläväinen ja hauska aromaattisuus antaa samalla sopivan lisäboostin hiipuvalle kesäfiilikselle, joka tuntuu jo ottavan erää nurkan takanan lymyilevän syksyn kanssa. 3,5 / 5 staraa. (Kuvan © Alko)

Pirskahteleva jälkkäriveijari – Canti Moscato d’Asti (Alko 9,29 €)

canti moscato d'astiJos pohjoisen Italian maniot Moscato d’Astit eivät ole jo tulleet tutuiksi, niin suosittelisin ehdottomasti ottamaan pikaisesti selkoa tästä matala-alkoholisesta, makeasta ja hauskasti pirskahtelevasta viinityylistä. Sellaisenaan hörpittynä nämä aiheuttavat varsin harvoin mitään suuria tunteita, mutta erilaisten jälkiruokien kyljessä viini yltää aivan uusiin ulottuvuuksiin. Omissa muistikuvissa erinomaisia parituksia on syntynyt mm. pannacottan, erilaisten marjaisten jälkiruokien sekä monien juustojenkin kanssa.

Fratelli Martini valmistaa viinejä useilla eri brändeillä ja viinialueilla. Canti-brändi profiloituu edullisemman pään viinituotantoon. Viinit yltävät harvoin loistokkuuteen, mutta ovat siististi tehtyjä ja ajavat asiansa myös hinta-laatusuhdetta tarkasteltaessa. Canti Moscato d’Astin tuoksussa on makeaa päärynää, ananasta ja kukkapuskaa. Maku seuraa kivasti tuoksun luomia fiiliksiä ja paketista löytyy riittävä sitruksinen hapokkuus kannattelemaan 120 g/l sokerimäärää. Kokonaisuus on pienistä pilkkuvirheistä huolimatta varsin miellyttävä.

Alkon vakiovalikoiman ainoa kokonainen pullo Moscato d’Astia on hyvä vaihtoehto jälkkäriviiniksi ja tarjoaa myös kelvollisen vastineen sijoitetuille roposille. Itse maistelin tämän onnistuneesti mökkijuhlien jälkkäriosaston yhteydessä, jolloin tarjolla oli juustokakkua ja mansikkamelbaa. 3/ 5 staraa. (Kuvan © Alko)

Umbriasta kajahtaa – Perticaia Montefalco Rosso 2012 (Alko 14,90 €)

Perticaia Montefalco RossoAlkon perusvalikoimaan pölähti hetkonen sitten punaviini Umbriasta. Tällä kertaa voimme taputella kauniita ja pieniä käsiämme rajusti yhteen jo siitäkin syystä, että Alkoon on onnistuttu saamaan varsin maineikkaan tuottajan pullo edustamaan Montefalcon Rossoja. Guido Guardiglin perustama Perticaia on saanut alkunsa 90-luvun alkupuolella Montefalcossa, Perugian lähistöllä. Nykyään viljelyn alla on yhteensä noin 15 hehtaaria, joista vajaa puolet on pyhitetty alueen omalle ylpeydenaiheelle – Sagrantinolle. Pulloja singahtelee myyntiin noin 100 000 per vuosi.

Perticaia Montefalco Rosso pitää sisällään 70 % Sangiovesea, 15 % Sagrantinoa ja 15 % Colorinoa. Viini on käynnyt villihiivoilla ja tuottajan tietojen mukaan kypsytys on kestänyt yhteensä 18 kk, joista 12 kk terästankeissa ja 6 kk pulloissa.

Tuoksusta löytyy kirsikkaa, tummia marjoja, herukkaa ja karhunvatukkaa. Paletilla täyteläinen, pehmeän hedelmäinen paketti, johon kiehtova mausteisuus tuo lisäsyvyyttä. Hapokkuus riittää pitämään ryhtiä yllä ja pehmeä tanniinisuus jättää lopuksi hieman suuta kuivattelevat tunnelmat.

Perticaia Montefalco Rosso -12 on mainio ja laadukas tapaus. Viini on täyteläinen, mutta ryhdikäs runko pitää huolen siitä, että homma pysyy tasapainossa. Viskaa jotain vähän reilumpaa lihasettiä grilliin tai pannulle ja paketti alkaa olemaan kasassa. 4 / 5 staraa. (Kuvan © Alko)

Rocca di Castagnoli Chianti Classico 2010

Chianti Classicoista on vuosien varrella muodostunut varmoja oman  ruokapöydän moniottelijoita melkeinpä tilanteeseen kuin tilanteeseen. Onhan näissäkin tullut vastaan varsin erilaisia tapauksia, mutta äärimmäisen harvoin on joutunut varsinaisesti pettymään. Tällä kertaa oli kotikeittiössä valmisteilla CC:n kanssa pettämätön klassikkoyhdistelmä, eli naudan maksaa, pekonia ja paahdettua sipulia. Kylkeen päätin korkata Rocca di Castagnolin Chianti Classicoa vuodelta 2010.

Rocca di castagnoli CC 2010Rocca di Castagnolilla on viljelyksen alla noin 100 viinihehtaaria Gaiole in Chiantissa. Pääosa köynnöksistä on Sangiovesea. Tämä pullo pitää sisällään 90 % Sangiovesea, 5 % Canaioloa ja 5 % Colorinoa. Malolaktinen käyminen on tapahtunut terästankeissa ja viini on kypsynyt noin 12 kk pienissä ja isoissa tammitynnyreissä / -säiliöissä.

Tuoksusta nousee esiin kypsä punainen kirsikka, pieni kukkaisuus, mausteisuus ja setripuu. Paletilla seuraillaan siististi ja nätisti tuoksun fiiliksissä. Tanniini- ja happosektori pitävät yllättävän matalaa profiilia ja maku jättää kokonaisuutena hieman velton vaikutelman. Melko pitkä jälkimaku jatkaa edelleen kypsän kirsikan ja mausteisuuden merkeissä.

2010 on käsittääkseni erinomainen vuosikerta Chianti Classicossa ja jälkeenpäin lukemani arviot tästä kyseisestä viinistä vaikuttavat omaan kulautuskokemukseen verrattuna hämmentävänkin mairittelevilta. Itselle ei nyt vaan kolahtanut. Ja miksi pitäisi kolahtaa, jos näinkin tuoreesta Chianti Classicosta puuttuu tanniinien potku ja happojen ryhti. Voihan se toki olla niinkin, että osui huono pullo kohdalle? 2 / 5 staraa.

Karitsan lapaa ja Poggio Golo Merlot 1999

Pääsiäisviikonloppu tarjosi oivan mahdollisuuden väkertää ruokapuuhien parissa hieman pidemmänkin kaavan mukaan. Pakastimesta löytyi vielä Illilän tilan karitsan lapaa, joten suunnitelma oli sitä myöten selvä. Tällaisten lihakimpaleiden kanssa ei tarvitse pahemmin kikkailla, joten keskinkertaisemmallakin rähmäkäpäläkokilla on erinomaiset mahdollisuudet selviytyä tehtävästä. Itse prosessi on äärettömän yksinkertainen ja helppo: suolat ja pippurit pintaan ja lapa yrtti-lihaliemeen uimaan 120-130 asteiseen uuniin. Kun kello kilisee noin seitsemän-kahdeksan tunnin kuluttua, voi padasta nostella mureata ja itsestään luista irtoilevaa lihaa. Iskin lavan seuraksi lautaselle vielä uunissa paahdettuja juureksia, sekä paistoliemestä kokoon keiteltyä kastiketta. Viiniksi päädyin tällä kertaa korkkaamaan Fattoria del Cerron Poggio Golo Merlot’n vuodelta -99.

Fattoria del Cerro tunnetaan ehkä parhaiten yhtenä suurimmista Vino Nobile de Montepulcianon tuottajista. Paikallinen Sangioveseklooni Prugnolo Gentile on vallannut suurimman osan 170 hehtaarin viljelyalasta, mutta tarhoilla kasvaa myös joitakin kansainvälisiä lajikkeita. Poggio Golo on 100 %:nen Merlot, jolla on takanaan 12 kk:n kypsytys ranskalaisessa tammessa.

IMG_20150404_201759

Ikäänsä nähden lasiin kaatui yllättävänkin tummaa tavaraa. Tuoksusta löytyy kirsikkaa, herukkaa, tammea, lyijykynää, savua. Kaikki tämä hieman elämää nähneen vinttikomeron tuulahduksella sävytettynä. Hapokkuutta on vielä hyvin tallella, tanniiniosasto on selkeästi pehmentynyt ja ilmeisesti pikkuhiljaa poistumassa rikospaikalta. Yleisesti ottaen kaikki palaset ovat hyvin paikoillaan ja pitkä jälkimaku jättää hapankirsikkaiset tunnelmat.

Merlot’ta pidetään yleisesti ottaen hieman tylsänä lajikkeena, eikä tämäkään viini tarjoile mitään räväköitä tai yllättäviä irtiottoja. Toisaalta olisi myös suuri vääryys vähätellä  oivaan korkkausikään ehtineen Fattoria del Cerro Merlot 1999:n pomminvarmaa ja tasapainoista suoritusta, sillä onhan kyse kuitenkin varsin maukkaasta ja keskimääräistä kiinnostavammasta toscanalaisesta. Vuosikertana ysiysi ei pettänyt tälläkään kertaa, vaan tarjoili juurikin sitä mitä oli odotuksissa. 4 / 5 staraa.

Viinitarha mallia 79 eKr. – Villa dei Misteri

Saattaahan se olla, että meikäläisen lisäksi jotakuta muutakin kiinnostaisi tietää millainen viinitarha oli yli kaksi tuhatta vuotta sitten? Yritin päästä asiasta edes jonkinlaiselle jyvälle hiippaillessani Pompejin raunioilla viime syksyn Campanian reissulla. Raunioiden arkeologisten kaivausten yhteydessä on nimittäin pyritty selvitettämään myös alueella sijainneiden viinitarhojen saloja ja mysteereitä.

Alueen legendaarisin tuottaja Mastroberardino pyydettiin mukaan projektiin vuonna 1996. Nykyään yhteensä viidelletoista palstalle ja yhteensä noin 1,5 hehtaarin alueelle on istutettu Piedirossoa, Sciascinosoa sekä viimeisimpänä myös Aglianicoa. Puskia on istutettu tarkalleen niille paikoille, joissa köynnökset kasvoivat ennen tuhoisaa vuoden 79 eKr. tulivuorenpurkausta. Myös köynnösten tuennat ja tarhojen hoitomenetelmät sekä osa viininvalmistusmenetelmistä hoidetaan sen aikaisten tapojen mukaisesti.

Mastroberardino tuottaa näiltä nimenomaisilta tarhoilta viiniä nimeltä Villa dei Misteri. 50 % Aglianicoa, 40 % Piedirossoa ja 10 % Sciascinosoa sisältävä viini on kypsynyt tammessa 12 kk ja pulloissa 6 kk. Ensimmäinen vuosikerta näki päivänvalon vuonna 2001 ja vuosituotanto rajoittuu noin pariin tuhanteen pulloon. Valitettavasti kyseisellä reissulla omat ja Mastroberardinon porukan kalenterit eivät natsanneet yhteen, joten tilavierailu ja täten myös Villa dei Misterin hörpiskely jäi väliin. Onpahan yksi hyvä lisäsyy palata takaisin Campaniaan.

Astetta harvinaisempaa tavaraa Italian luoteisnurkasta – Ottin Cornalin 2010

Uusien ja varsinkin hieman tuntemattomampien lajikkeiden bongailu on aina mukavaa puuhaa. Cornalin oli ennen tätä pulloa itselle täysin kääntämätön kortti, enkä viitsinyt edes suorittaa mitään korkkausta edeltäviä salapoliisihommia aihepiirin tiimoilta. Hyppy tuntemattomaan lienee paikallaan aina silloin tällöin? Itse lajike on lähtöisin Italian puolelta, vaikkakin tätä nykyä varsin harvinainen näky sillä puolen rajaa. Sveitsin maaperällä sen sijaan viljellään samaa lajiketta Humagne Rouge-nimellä hieman enemmän. Kirjallisuudessa lajikkeen sanotaan tuottavan rustiikkisia ja tanniinisia viinejä.

Elio Ottin viljelee neljän hehtaarin kokoisia tiluksiaan 600 metrin korkeudessa Aostan laakson sydämessä, Luoteis-Italiassa lähellä Sveitsin rajaa. Vuonna 2007 hän päätti skipata rypäleidensä myynnin co-operatiiville ja ryhtyi tekemään omaa viiniä. Vuosituotanto pyörii 20000-30000 pullon paikkeilla.

Tuoksusta löytää punaisia marjoja, mausteisuutta, pientä kukkaisuutta, savua ja tuhkaa. Viini on suussa ryhdikkään hapokas ja loppua kohden myös hieman bitterinen. Nyt mennään rakenne edellä ja hedelmä perässä, mikä sopii muuhun pakettiin hyvin. Suuta kuivattavaa tanniinisuuttakin löytyy jonkin verran, mutta muutama pullovuosi on varmaankin pehmentänyt otetta sen verran, että raivokkaimmilta irvistyksiltä vältytään. Pitkä jälkimaku on yhdistelmä punaista hapokasta marjaisuutta sekä savuista mausteisuutta.

Mielenkiintoinen tuttavuus tämä Cornalin. Samassa paketissa kulkee pirteää marjaisuutta sekä rustiikkista mausteisuutta ja savuisuutta. Jälkeenpäin pähkäiltynä voi myös olla tyytyväinen siihen, että tuli puolivahingossa korkattua suhteellisen arvostetuksi osoittautuneen pientuottajan pullo ja täten saatua varmasti myös asiallinen ensikosketus lajikkeeseen. Summamutikalla valitulle viinille tuli kaveriksi tällä kertaa jo ennen korkkausta uuniin ehtinyt salamipizza, eikä yhdistelmä aivan taivaaseen saakka jaksanut kantaa. Ennemminkin näkisin tällaisen viinin vähemmän hifisteltyjen riistaruokien kyljessä. 4 / 5 staraa.

Frascatia Frascatissa – Az. Agricola l’Olivella Racemo 2013

Viime syksyisen Italian reissun päätteeksi stoppasimme yhdeksi yöksi Frascatiin. Varsin mukavanoloisen kylän nimi on varmaankin monille tuttu valkoviineistä, joskaan ei kovin kummoisista sellaisista. En tähän hätään muista maistaneeni yhtään erityisen vakuuttavaa Frascatia. Lyhyt ja aikataulullisesti epävarma visiitti ei innostanut buukkailemaan mitään viinitilavierailuja, mutta kylällä tallustellessa pistäydyin kuitenkin paikallisessa viinimyymälässä aiheuttamassa hämmennystä ja tiedustelemassa “jotain kunnollista Frascatia”. Myyjä suositteli luomumeiningeillä tuotettua Az. Agricola l’Olivellan Racemoa, jonka kyljestä oli luettavissa mahtipontisesti DOCG Frascati Superiore luokituksen merkit. Mikäpäs siinä, kokeillaan.

Racemo on valmistettu parista eri Malvasia-kloonista (yht. 70 %), parista Trebbiano-kloonista sekä Bellonesta. Tarhojen maaperän kerrotaan olevan vulkaanista ja mineraalirikasta. Melko pidättyväisessä ja hennonoloisessa tuoksussa on valkoherukkaa ja kukkaisuutta. Paletilla kuiva viini pysyttelee melko neutraalissa ulosannissa. Hedelmäisyys on niukahkoa, eikä muukaan rakenne varsinaisesti loista läsnäolollaan. Väkivaltaisesta lasin vatkaamisesta ja raivokkaista purskutusyrityksistä huolimatta viinistä erottuu edellä mainittujen lisäksi vain pientä mineraalisuutta. Kovin luonteikkaaksi ei voi esitystä kehua. Keskipitkä jälkimaku jättää sekin melko vaisut fiilikset.

Racemo on rakenteeltaan ja maultaan melko kepeä ja aavistuksen ryhditön tapaus. Omien Frascati-kokemusten perusteella viini kuuluu eittämättä siihen keskevertoa parempaan sakkiin, mutta vaisu on silti vaisu, ei siitä mihinkään pääse. Käsitykseni Frascatin valkkareiden tasosta ei siis päässyt horjumaan tälläkään kertaa, mutta taidan jättää ihan piruuttani vielä takaoven raolleen sen oikeasti päräyttävän viinin varalta. 2 / 5 staraa.

Az. Agrigola San Salvatore Trentenare 2013

Amalfin reissulla piti toki ratsata huolellisesti paikallisten viinikauppojen antimet. Viinikauppojen tarjonta oli putiikkien pieneen kokoon suhteutettuna yllättävänkin monipuolista ja laajaa. Campanian valkkareista puhuttaessa Fiano lienee lajikkeista se kiinnostavin ja kansainvälisellä arvostuksella mitattuna Avellinosta taitaa löytyä se kovin sektori. Avellinon pullotteita tiesin toki löytäväni reissun aikana periaatteessa mistä vaan, joten hakusessa oli jotain vähän oudompaa kamaa. Nappasinkin erään liikkeen hyllystä mukaan myyjän vuolaiden suositusten saattelemana pullollisen Azienda Agricola San Salvatoren Trentenarea. Kyseinen tuottaja viljelee viinitarhojaan luonnonmukaisesti ja biodynaamisesti. Viinitarhoja on yhteensä 16,5 hehtaaria ja pulloja tyrkitään markkinoille 95000 vuodessa. Viinin lisäksi yhtiö tuottaa mm. hedelmiä, oliiveja ja mozzarellaa 450 puhvelin voimalla. Pullosta löytyy siis 100% Fiano ja viini tulee Paestumin IGT-alueelta, joka jo sinänsä oli meikäläiselle uusi tuttavuus. Rypäleet on kerätty nuorista köynnöksistä noin 500-600 metriä merenpinnan yläpuolella sijaitsevilta tarhoilta. Viiniä on kypsytetty terästankeissa 8 kuukautta.

Tuoksussa on limeä, melko voimakasta mineraalisuutta sekä hiukan jotain vaaleasävyistä kukkaisuutta. Runsas, tiiviin hedelmäinen maku ja rakenne, jota tyylikäs mineraalisuus tukee hienosti. Ryhdikäs hapokkuus nostaa veden kielelle ja nopeasti tyhjenevä lasi suorastaan karjuu kaatamaan lisää. Viinissä on poikkeuksellisen hyvä rytmi – asia, jota on ehkä hiukan vaikea selittää, mutta kokemus on jotakuinkin sellainen, että kaikki palaset tuntuvat loksahtavan vaivattomasti oikealle paikalleen juuri oikealla hetkellä. Viinistä ei myöskään tarvitse hakemalla hakea asioita, vaan kaikki soljuu nenään, suuhun ja tajuntaan kuin itsestään.

Hauska viini, jonka merellinen mineraalisuus ja raikas hapokkuus osuivat parinkymmenen lämpöasteen ja Amalfin huikeiden merimaisemien kanssa kuin nyrkki nenänvarteen. Jos jossain sattuu tulemaan San Salvatoren pullotteita vastaan, en epäröisi hankintapäätöksen kanssa sekuntiakaan, etenkin kun tämän viinin hintalapussa luki noin yksitoista euroa. Tällaisen valkkarin parittaminen monenlaisten merenelävien ja kalaruokien kanssa käy kuin tanssi. Riippuen tietysti hieman myös siitä, miten hyvin se tanssi itse kullakin käy. 4,5 / 5 staraa.