Karitsan lapaa ja Poggio Golo Merlot 1999

Pääsiäisviikonloppu tarjosi oivan mahdollisuuden väkertää ruokapuuhien parissa hieman pidemmänkin kaavan mukaan. Pakastimesta löytyi vielä Illilän tilan karitsan lapaa, joten suunnitelma oli sitä myöten selvä. Tällaisten lihakimpaleiden kanssa ei tarvitse pahemmin kikkailla, joten keskinkertaisemmallakin rähmäkäpäläkokilla on erinomaiset mahdollisuudet selviytyä tehtävästä. Itse prosessi on äärettömän yksinkertainen ja helppo: suolat ja pippurit pintaan ja lapa yrtti-lihaliemeen uimaan 120-130 asteiseen uuniin. Kun kello kilisee noin seitsemän-kahdeksan tunnin kuluttua, voi padasta nostella mureata ja itsestään luista irtoilevaa lihaa. Iskin lavan seuraksi lautaselle vielä uunissa paahdettuja juureksia, sekä paistoliemestä kokoon keiteltyä kastiketta. Viiniksi päädyin tällä kertaa korkkaamaan Fattoria del Cerron Poggio Golo Merlot’n vuodelta -99.

Fattoria del Cerro tunnetaan ehkä parhaiten yhtenä suurimmista Vino Nobile de Montepulcianon tuottajista. Paikallinen Sangioveseklooni Prugnolo Gentile on vallannut suurimman osan 170 hehtaarin viljelyalasta, mutta tarhoilla kasvaa myös joitakin kansainvälisiä lajikkeita. Poggio Golo on 100 %:nen Merlot, jolla on takanaan 12 kk:n kypsytys ranskalaisessa tammessa.

IMG_20150404_201759

Ikäänsä nähden lasiin kaatui yllättävänkin tummaa tavaraa. Tuoksusta löytyy kirsikkaa, herukkaa, tammea, lyijykynää, savua. Kaikki tämä hieman elämää nähneen vinttikomeron tuulahduksella sävytettynä. Hapokkuutta on vielä hyvin tallella, tanniiniosasto on selkeästi pehmentynyt ja ilmeisesti pikkuhiljaa poistumassa rikospaikalta. Yleisesti ottaen kaikki palaset ovat hyvin paikoillaan ja pitkä jälkimaku jättää hapankirsikkaiset tunnelmat.

Merlot’ta pidetään yleisesti ottaen hieman tylsänä lajikkeena, eikä tämäkään viini tarjoile mitään räväköitä tai yllättäviä irtiottoja. Toisaalta olisi myös suuri vääryys vähätellä  oivaan korkkausikään ehtineen Fattoria del Cerro Merlot 1999:n pomminvarmaa ja tasapainoista suoritusta, sillä onhan kyse kuitenkin varsin maukkaasta ja keskimääräistä kiinnostavammasta toscanalaisesta. Vuosikertana ysiysi ei pettänyt tälläkään kertaa, vaan tarjoili juurikin sitä mitä oli odotuksissa. 4 / 5 staraa.

Viinitarha mallia 79 eKr. – Villa dei Misteri

Saattaahan se olla, että meikäläisen lisäksi jotakuta muutakin kiinnostaisi tietää millainen viinitarha oli yli kaksi tuhatta vuotta sitten? Yritin päästä asiasta edes jonkinlaiselle jyvälle hiippaillessani Pompejin raunioilla viime syksyn Campanian reissulla. Raunioiden arkeologisten kaivausten yhteydessä on nimittäin pyritty selvitettämään myös alueella sijainneiden viinitarhojen saloja ja mysteereitä.

Alueen legendaarisin tuottaja Mastroberardino pyydettiin mukaan projektiin vuonna 1996. Nykyään yhteensä viidelletoista palstalle ja yhteensä noin 1,5 hehtaarin alueelle on istutettu Piedirossoa, Sciascinosoa sekä viimeisimpänä myös Aglianicoa. Puskia on istutettu tarkalleen niille paikoille, joissa köynnökset kasvoivat ennen tuhoisaa vuoden 79 eKr. tulivuorenpurkausta. Myös köynnösten tuennat ja tarhojen hoitomenetelmät sekä osa viininvalmistusmenetelmistä hoidetaan sen aikaisten tapojen mukaisesti.

Mastroberardino tuottaa näiltä nimenomaisilta tarhoilta viiniä nimeltä Villa dei Misteri. 50 % Aglianicoa, 40 % Piedirossoa ja 10 % Sciascinosoa sisältävä viini on kypsynyt tammessa 12 kk ja pulloissa 6 kk. Ensimmäinen vuosikerta näki päivänvalon vuonna 2001 ja vuosituotanto rajoittuu noin pariin tuhanteen pulloon. Valitettavasti kyseisellä reissulla omat ja Mastroberardinon porukan kalenterit eivät natsanneet yhteen, joten tilavierailu ja täten myös Villa dei Misterin hörpiskely jäi väliin. Onpahan yksi hyvä lisäsyy palata takaisin Campaniaan.

Astetta harvinaisempaa tavaraa Italian luoteisnurkasta – Ottin Cornalin 2010

Uusien ja varsinkin hieman tuntemattomampien lajikkeiden bongailu on aina mukavaa puuhaa. Cornalin oli ennen tätä pulloa itselle täysin kääntämätön kortti, enkä viitsinyt edes suorittaa mitään korkkausta edeltäviä salapoliisihommia aihepiirin tiimoilta. Hyppy tuntemattomaan lienee paikallaan aina silloin tällöin? Itse lajike on lähtöisin Italian puolelta, vaikkakin tätä nykyä varsin harvinainen näky sillä puolen rajaa. Sveitsin maaperällä sen sijaan viljellään samaa lajiketta Humagne Rouge-nimellä hieman enemmän. Kirjallisuudessa lajikkeen sanotaan tuottavan rustiikkisia ja tanniinisia viinejä.

Elio Ottin viljelee neljän hehtaarin kokoisia tiluksiaan 600 metrin korkeudessa Aostan laakson sydämessä, Luoteis-Italiassa lähellä Sveitsin rajaa. Vuonna 2007 hän päätti skipata rypäleidensä myynnin co-operatiiville ja ryhtyi tekemään omaa viiniä. Vuosituotanto pyörii 20000-30000 pullon paikkeilla.

Tuoksusta löytää punaisia marjoja, mausteisuutta, pientä kukkaisuutta, savua ja tuhkaa. Viini on suussa ryhdikkään hapokas ja loppua kohden myös hieman bitterinen. Nyt mennään rakenne edellä ja hedelmä perässä, mikä sopii muuhun pakettiin hyvin. Suuta kuivattavaa tanniinisuuttakin löytyy jonkin verran, mutta muutama pullovuosi on varmaankin pehmentänyt otetta sen verran, että raivokkaimmilta irvistyksiltä vältytään. Pitkä jälkimaku on yhdistelmä punaista hapokasta marjaisuutta sekä savuista mausteisuutta.

Mielenkiintoinen tuttavuus tämä Cornalin. Samassa paketissa kulkee pirteää marjaisuutta sekä rustiikkista mausteisuutta ja savuisuutta. Jälkeenpäin pähkäiltynä voi myös olla tyytyväinen siihen, että tuli puolivahingossa korkattua suhteellisen arvostetuksi osoittautuneen pientuottajan pullo ja täten saatua varmasti myös asiallinen ensikosketus lajikkeeseen. Summamutikalla valitulle viinille tuli kaveriksi tällä kertaa jo ennen korkkausta uuniin ehtinyt salamipizza, eikä yhdistelmä aivan taivaaseen saakka jaksanut kantaa. Ennemminkin näkisin tällaisen viinin vähemmän hifisteltyjen riistaruokien kyljessä. 4 / 5 staraa.

Frascatia Frascatissa – Az. Agricola l’Olivella Racemo 2013

Viime syksyisen Italian reissun päätteeksi stoppasimme yhdeksi yöksi Frascatiin. Varsin mukavanoloisen kylän nimi on varmaankin monille tuttu valkoviineistä, joskaan ei kovin kummoisista sellaisista. En tähän hätään muista maistaneeni yhtään erityisen vakuuttavaa Frascatia. Lyhyt ja aikataulullisesti epävarma visiitti ei innostanut buukkailemaan mitään viinitilavierailuja, mutta kylällä tallustellessa pistäydyin kuitenkin paikallisessa viinimyymälässä aiheuttamassa hämmennystä ja tiedustelemassa “jotain kunnollista Frascatia”. Myyjä suositteli luomumeiningeillä tuotettua Az. Agricola l’Olivellan Racemoa, jonka kyljestä oli luettavissa mahtipontisesti DOCG Frascati Superiore luokituksen merkit. Mikäpäs siinä, kokeillaan.

Racemo on valmistettu parista eri Malvasia-kloonista (yht. 70 %), parista Trebbiano-kloonista sekä Bellonesta. Tarhojen maaperän kerrotaan olevan vulkaanista ja mineraalirikasta. Melko pidättyväisessä ja hennonoloisessa tuoksussa on valkoherukkaa ja kukkaisuutta. Paletilla kuiva viini pysyttelee melko neutraalissa ulosannissa. Hedelmäisyys on niukahkoa, eikä muukaan rakenne varsinaisesti loista läsnäolollaan. Väkivaltaisesta lasin vatkaamisesta ja raivokkaista purskutusyrityksistä huolimatta viinistä erottuu edellä mainittujen lisäksi vain pientä mineraalisuutta. Kovin luonteikkaaksi ei voi esitystä kehua. Keskipitkä jälkimaku jättää sekin melko vaisut fiilikset.

Racemo on rakenteeltaan ja maultaan melko kepeä ja aavistuksen ryhditön tapaus. Omien Frascati-kokemusten perusteella viini kuuluu eittämättä siihen keskevertoa parempaan sakkiin, mutta vaisu on silti vaisu, ei siitä mihinkään pääse. Käsitykseni Frascatin valkkareiden tasosta ei siis päässyt horjumaan tälläkään kertaa, mutta taidan jättää ihan piruuttani vielä takaoven raolleen sen oikeasti päräyttävän viinin varalta. 2 / 5 staraa.

Az. Agrigola San Salvatore Trentenare 2013

Amalfin reissulla piti toki ratsata huolellisesti paikallisten viinikauppojen antimet. Viinikauppojen tarjonta oli putiikkien pieneen kokoon suhteutettuna yllättävänkin monipuolista ja laajaa. Campanian valkkareista puhuttaessa Fiano lienee lajikkeista se kiinnostavin ja kansainvälisellä arvostuksella mitattuna Avellinosta taitaa löytyä se kovin sektori. Avellinon pullotteita tiesin toki löytäväni reissun aikana periaatteessa mistä vaan, joten hakusessa oli jotain vähän oudompaa kamaa. Nappasinkin erään liikkeen hyllystä mukaan myyjän vuolaiden suositusten saattelemana pullollisen Azienda Agricola San Salvatoren Trentenarea. Kyseinen tuottaja viljelee viinitarhojaan luonnonmukaisesti ja biodynaamisesti. Viinitarhoja on yhteensä 16,5 hehtaaria ja pulloja tyrkitään markkinoille 95000 vuodessa. Viinin lisäksi yhtiö tuottaa mm. hedelmiä, oliiveja ja mozzarellaa 450 puhvelin voimalla. Pullosta löytyy siis 100% Fiano ja viini tulee Paestumin IGT-alueelta, joka jo sinänsä oli meikäläiselle uusi tuttavuus. Rypäleet on kerätty nuorista köynnöksistä noin 500-600 metriä merenpinnan yläpuolella sijaitsevilta tarhoilta. Viiniä on kypsytetty terästankeissa 8 kuukautta.

Tuoksussa on limeä, melko voimakasta mineraalisuutta sekä hiukan jotain vaaleasävyistä kukkaisuutta. Runsas, tiiviin hedelmäinen maku ja rakenne, jota tyylikäs mineraalisuus tukee hienosti. Ryhdikäs hapokkuus nostaa veden kielelle ja nopeasti tyhjenevä lasi suorastaan karjuu kaatamaan lisää. Viinissä on poikkeuksellisen hyvä rytmi – asia, jota on ehkä hiukan vaikea selittää, mutta kokemus on jotakuinkin sellainen, että kaikki palaset tuntuvat loksahtavan vaivattomasti oikealle paikalleen juuri oikealla hetkellä. Viinistä ei myöskään tarvitse hakemalla hakea asioita, vaan kaikki soljuu nenään, suuhun ja tajuntaan kuin itsestään.

Hauska viini, jonka merellinen mineraalisuus ja raikas hapokkuus osuivat parinkymmenen lämpöasteen ja Amalfin huikeiden merimaisemien kanssa kuin nyrkki nenänvarteen. Jos jossain sattuu tulemaan San Salvatoren pullotteita vastaan, en epäröisi hankintapäätöksen kanssa sekuntiakaan, etenkin kun tämän viinin hintalapussa luki noin yksitoista euroa. Tällaisen valkkarin parittaminen monenlaisten merenelävien ja kalaruokien kanssa käy kuin tanssi. Riippuen tietysti hieman myös siitä, miten hyvin se tanssi itse kullakin käy. 4,5 / 5 staraa.

Marco Felluga Ribolla Gialla Collio 2011

Italiassa viljellään suorastaan mielenterveyttä horjuttavia määriä erilaisia rypäleitä. Joidenkin arvioiden mukaan puhuttaisiin yli kahdesta tuhannesta lajikkeesta. Alunperin ilmeisesti kreikkalainen Ribolla Gialla on yksi hieman vähemmän tarhapinta-alaa valloittamaan onnistunut valkoviinilajike, jota viljellään alkuperämaansa lisäksi lähinnä Italian Friulissa ja Sloveniassa. Tämä Marco Fellugan sataprosenttinen Ribolla Gialla tulee Collion alueelta, joka on yksi arvostetuimpia Friulin ala-alueita. Rypäleet ovat kasvaneet Oslavian ja Capriva del Friulin seudulla. Viini on suorittanut käymisensä terästankeissa ja saanut kypsyä sakkojensa kanssa joidenkin kuukausien ajan.

Marco Felluga on 1950-luvulla lähelle Slovenian rajaa, Gradisca d’Isonzoon perustettu tila. Friulin eri ala-alueilla sijaitsevilta, yhteensä sadan hehtaarin kokoisilta tarhoilta rutistellaan ja puristellaan viiniä noin 600000 pulloa vuodessa. Tavara on pääosin valkoviiniä ja iso osa viineistä nakuttelee Gambero Rossossa kahta bicchieriä tasaisesti vuodesta toiseen.

Melko vahvasti kellertävän viinin tuoksusta löytyy sitruunaa, omenaa, vaaleita kukkia sekä suhteellisen voimakasta mineraalisuutta. Paletilla aistii tiukasti kontrolloitua raikasta hedelmää sekä napakkaa hapokkuutta, jota reipas mineraalisuus komppaa aina pitkään jälkimakuun saakka.

Varsin mainio viini, josta löytyy tiukkaa hapokkuutta, tiivistä hedelmäisyyttä sekä reilu annos kiehtovaa mineraalisuutta. Tallinnasta Livikon myymälästä ( Lootsi 8 ) pullollinen irtosi hintaan 12,90 €, jota voi pitää laatuun nähden varsin kohtuullisena. Lautaselle tyrkkäisin mieluiten vaikka pannulla paistettua punalihaista kalaa tai grillattuja äyriäisiä. 4 / 5 staraa.

Mastroberardino Centotrenta Radici Taurasi Riserva 1999

Campanian viinien ja alueella perinteisesti viljeltyjen lajikkeiden kovimpana puolustustaistelijana ja suurlähettiläänä voitaneen oikeutetusti pitää Mastroberardinoa. Erityisen hyvin tuottaja tunnetaan Aglianico-rypäleistä valmistetuista punaviineistä. Talon omistajasuku on touhunnut viininviljelyn parissa tiettävästi jo 1700-luvulla, mutta virallisesti sertifioidun toiminnan 130-vuotisjuhlaa vietettiin vuonna 2008. Pippaloiden kunniaksi viinitalo iski markkinoille myös juhlapullotteen – Centotrenta Radici Taurasi Riserva 1999. Korkkiruuvi ei antanut armoa tällekään tapaukselle, mikä on näin jälkeenpäin ajateltuna pelkästään positiivinen asia.

Juhlaviinin rypäleet tulevat 500 m korkeudessa Montemaranon tarhalla kasvaneista Aglianico-köynnöksistä. Viiniä on kypsytetty 30 kk ranskalaisessa ja slavonialaisessa tammessa sekä viisi vuotta pulloissa. Erona tuottajan normaaleihin Radici Taurasi-pullotteisiin on kypsytyksen osalta se, että normaali Riserva lepää pulloissa pari vuotta vähemmän ja “tavallisen” Radici Taurasin tammikypsytys on puoli vuotta lyhyempi sekä pullokypsytys vastaavasti 3 vuotta lyhyempi. Taurasi-punkut ovat tunnetusti kypsytystä kestävää ja sitä ehdottomasti myös kaipaavaa tavaraa. Nuorena viinit ovat erittäin konsentroituneita, jykevän tanniinisia ja tiukan hapokkaita. Etelän Baroloksikin haukutun Taurasin korkkaamista alle kymmenvuotiaana kannattaa harkita jokseenkin yhtä hartaasti, kuin samanikäisen Barolonkin. Eihän se tietenkään mikään rikos ole, mutta nautinto saattaa useimmissa tapauksissa jäädä pahasti puolitiehen.

Reunoiltaan tiilenpunaan kääntyvä väri. Intensiivinen, melko kehittynyt ja varsin moniulotteinen tuoksu, jossa on kirsikkaa, multaa, nahkaa, tallinnurkkaa, tupakkaa, kosteaa setripuuta sekä syksyisen metsän tuoksua. Paletilla jatketaan täyteläisissä meiningeissä, konsentraatiota löytyy reilusti, mutta moniulotteinen makumaailma pääsee silti kivasti esille. Ilmaantuessaan viini elää ja kehittyy valtavasti, tuoden hienosti esiin monipuolista aromimaailmaansa. Tylsästä hetkestä ei tämän pullon kanssa ollut tietoakaan. Hapokkuutta on edelleen reilusti ja tanniinisuuttakin runsaasti, vaikka pahin kiristys on hellittänyt. Erittäin pitkä jälkimaku suuntaa fiilikset tupakkaan, hapankirsikkaan ja nahkaan.

Centotrenta Radici Taurasi Riserva 1999 on todella huikea viini jo tässä iässä, mutta rakenteensa puolesta sen voisi unohtaa huoletta kellariin vielä vuosiksi. Ruokapöydässä viini pääsisi parhaiten oikeuksiinsa riistaruokien parissa, miksei toki kypsytettyjen juustojen ja laadukkaiden leikkeleidenkin kanssa. Alkosta löytyi vielä tätä kirjoitusta luonnostellessa Mastroberardinon 2008 Radici Taurasi Riserva melko kivaan hintaan, mutta sekin näyttää sittemmin hävinneen listoilta. Harmi. 5 / 5 staraa.

Castello dei Rampolla Chianti Classico 2009

Neljääkymmentäkahta hehtaaria Panzanossa viljelevän Castello dei Rampollan tilukset ovat olleet Di Napolin suvun hallussa jo joitakin satoja vuosia. Rypäleitä on takavuosina myyty mm. Antinorille ja ensimmäisistä Cabernet Sauvignon-vetoisista supertoscanalaisista innostunut Alceo di Napoli aloitti omien viinien valmistamisen 60-70-lukujen vaihteessa. Tila on Toscanan ensimmäisiä biodynaamiseen viljelyyn siirtyneitä, sillä ko. menetelmät otettiin käyttöön jo 90-luvulla. Olen saanut sellaisen käsityksen, että keskimääräiseen biodynaamiseen viljelytouhuun verrattuna tilan toimintaperiaatteet edustavat ehdotonta hardcore-osastoa. Chianti Classico 2009 sisältää 90 % Sangiovesea, 5 % Cabernet Sauvignonia, 5 % Merlot’ta. Viiniä ei ole suodatettu.

Tuoksusta löytyy punaista kirsikkaa, nahkaa, tupakkaa, multaa sekä hentoisesti savua ja kahvia. Monivivahteisessa tuoksussa on jännää eläimellisyyttä. Paletilla melko täyteläinen viini jatkaa punaisten kirsikoiden ja muiden marjojen tahdeissa. Maku muistuttaa joistakin naturaaliviineistä tuttua “pure juice”-tyyppistä, kirpakkaa mehukkuutta. On selvää, että tämä optimaalisen kypsä hedelmäosasto ei mässäile määrällä, vaan laadulla. Erittäin pirteä hapokkuus ja napakka tanniinisuus viimeistelevät tasapainoista pakettia. Sopivan bitterinen ja hapankirsikkainen lopetus kruunaa kokonaisuuden.

Rampollan Chianti Classicossa on kivasti kasassa jotakuinkin kaikki ne komponentit, joita erinomaiselta Chianti Classicolta odotan. Kun pakettiin lisätään persoonallisuutta, luonnetta ja moniulotteisuutta, ollaan todellakin asian ytimessä. Täydet 5 / 5 staraa. Chianti Classico viihtyy tunnetusti monenlaisten ruokien parissa, joten ihan älyttömän syvälliseen aivoriiheen ei kannata vajota ruokamätsäyksien kohdalla. Paista naudan maksaa ja pekonia, grillaa/paista tummaa tai vaaleata lihaa, tee tomaattisia patoja tai pastakastikkeita.

Castello d’Albola Chianti Classico Riserva 2007

Zoninin suuren viinikonsernin yksi sivukonttoreista on Chianti Classicon alueella sijaitseva Castello d’Albola. Radda in Chiantissa sijaitseva tila on ollut Zoninin suvun hallussa 70-luvun lopulta alkaen ja nykyään viiniä viljellään noin sadanviidenkymmenen hehtaarin alalla. Kolmestasadasta aina kuuteensataan metriin merenpinnan yläpuolella sijaitsevilla tarhoilla kasvaa keskimäärin 20-vuotiaita köynnöksiä, joista 90 % on Sangiovesea. Tallink-Siljan valikoimista omaan kaappiin päätyneet 2007-vuosikerran Chianti Classico Riservat ovat aiempien korkkauksien yhteydessä jättäneet muistijälkeä siinä määrin kypsästä korkkauspotentiaalistaan, että päätin järjestää korkkiruuvia kampeamalla viinikaapista yhden lisämakuupaikan uusille tulokkaille.

2007 Chianti Classico Riserva rakentuu Sangovesesta (95 %) ja Canaiolosta (5 %). Viiniä on kypsytetty tammessa 15 kk. Tynnyreistä 10 % on ollut ranskalaista Allierin tammea ja loput slavonialaista tammea. Tämän lisäksi viiniä on kypsytetty 12 kk terästankeissa ja 3 kk pulloissa.

Kypsän marjaisasta tuoksusta löytyy punaista kirsikkaa, kypsää herukkaa ja aisoissa pysyttelevää tammisuutta. Suussa melko täyteläinen viini toistaa aavistuksen yksiulotteiseksi jäävää, mutta siististi tuoksua seurailevaa antiaan. Tanniinit ovat pehmeät ja happokkuutta tyylilaji huomioiden varsin maltillisesti. Loppua kohden esiin tuleva hyvin pieni bitterisyys saa aikaan pienimuotoisen ryhtiliikkeen. Keskipitkä jälkimaku jatkaa kirsikkaista ja kypsän herukkaista menoa.

Teknisesti viini on kunnossa, mutta hapokkuus ei kuitenkaan tunnu pärjäävän aivan samassa vauhdissa kypsänpuoleisen hedelmän kanssa, tanniinisuuskin on vähän laiskanpulskeaa, eikä alueelle ja tyylilajille tyypillistä bitteristä puraisua tahdo löytyä. Näin ollen viini jättää kokonaisuutena hieman vaisun ja varman päälle tehdyn fiiliksen. Poikkeuksellisen helposti jo nuoressa vaiheessa kulauteltavaa Chianti Classico Riservaa kaipaavalle nappiostos. 3 / 5 staraa.

 

Villa Bizzarri Primo Cerchio Pecorino 2013

Valkoviinilajike Pecorinosta valmistetut vinkut ovat kyllä miellyttäneet vuosien varrella, mutta jostain syystä niitä ei ole sattunut osumaan kohdalle kovinkaan usein. Keväällä Tallinnassa tarrasin Lootsikadun Liviko-myymälässä näppini pullolliseen Anconan seutujen Pecorinoa. Anconasta sinänsä tulee mieleen paljonkin hauskoja muistoja vuodelta 2005, kun matkasimme sieltä laivalla Kroatian puolelle tuttavien luo purjehtimaan. Mieleen muistuu mm. joka nurkasta rusinaksi törmäillyn Rellun takapenkillä koetut vauhdikkaat ja samalla ehkä pelottavimmat taksikyydit koskaan. Eikä sovi jättää mainitsematta pienimuotoisia jonotuserimielisyyksiä Riminiltä palaavien albaanityöläisten kanssa laivayhtiön lippuluukulla, laivamatkalla koko yön remunneen pastorin tauotonta älämölöä tai stydisti permanentattujen italialaismummojen ammattimaista taklailua laivan käytävillä ja rappusissa. Näin kymmenisen vuotta myöhemmin joillekin näistä pystyy jo hieman hymyilemään.

Marchen viinejä ei ole lorissut lasiini ainakaan liian usein ja Italian lukuisista D.O.C.G.-luokitelluista alueista en voi kyllä sanoa Anconan eteläpuolella sijaitsevan Offidan kilisyttävän juuri minkäänlaisia kelloja. Italian laatuluokituksiin voi kai edelleenkin suhtautua melko rennosti; jos Valdobbiadenen Proseccokin on saanut oman D.O.C.G.:nsä, niin miksei sitten myös Offida ja moni muu?

Melko intensiivisestä tuoksusta nousee nenään greippiä, kirpakkaa sitrusta, persikan kiveä ja yrttisyyttä. Paletilla hedelmäisyys vie alkumatkan nimiinsä, mutta loppua kohden naseva hapokkuus ja jännän bitterimäinen twisti kirivät ohitse ja yllättävät positiivisesti. Pitkä jälkimaku on kiinnostavan monipuolinen sekoitus em. komponentteja.

Positiivinen yllätys ja kerrassaan oivallinen arkivalkkari hieman alle kympin hintalapulla. Päällimmäisenä jää mieleen runsaahko, mutta virkistävän erilainen ja suhteellisen persoonallinenkin valkkaripläjäys. Toimivuus kuuman kesäpäivän henkisenä iltaviilennyksenä oli erinomaista luokkaa. 3,5 / 5 staraa.