Kasari-Bordeaux ja hirvenpaistia – Château Phélan Ségur 1981

Tuttuun tapaan oma joulupöytä ei pitänyt sisällään ns. perinteisiä jouluruokia, kuten suomalaista joulukinkkua tai laatikoita. Sen sijaan uuniin sujahti jötkäle hirvenpaistia ja palan painikkeeksi päätin korkkailla Château Phélan Ségurin vuodelta 1981. Kyseessä on melko tunnettu viinitalo St. Estephestä, Bordeaux’n vasemmalta rannalta. Vuosikertana 1981 edustaa erinäisten vintagetaulukoiden mukaan korkeintaan keskintertaista tasoa, suurimpana syypäänä heikkoon tasoon ovat olleet sadonkorjuuajan rankkasateet.

Phelan Segur -81 smViini on Bordeaux’lle uskolliseen tapaan Cabernet Sauvignon – Merlot – Cabernet Franc blendi, kahden ensinmainitun ollessa vetovastuussa. Talon tyyli on käsittääkseni hieman muuttunut ja modernisoitunut 1980-luvun puolivälissä Xavier Gardinierin hypättyä omistajan saappaisiin. Isoja muutoksia tapahtui myös 2010-2011, kun osa tarhoista myytiin Chateau Montroselle ja kalustoa sekä valmistusmenetelmiä modernisoitiin. Konsulttina on häärinyt mm. Michel Rolland. Nykyään Phélan Ségur kypsyy tammessa noin puolentoistavuoden ajan ja tynnyreistä jotakuinkin puolet on uusia. Viime vuosina myös tynnyreiden paahtoastetta on kevennetty.

Tuoksusta löytyy maakellaria, tupakkaa, nahkaa ja kirsikkaa. Hedelmä on selkeästi hiipumaan ehtinyttä sorttia, hapokkuus onnistuu vielä nostamaan päätään, mutta tanniinisektori vaikuttaa jättäneen hyvästit jo jokin aika sitten. Melko pitkä jälkimaku pysyttelee kuivan kirsikkaisissa ja nahkaisissa tunnelmissa.

Ihan hauska ja mielenkiintoinen kokemus, joskin viininä kyseinen vuosikerta on ohittanut parhaat hetkensä jo muutama tovi sitten. Keskinkertainen vuosikerta ei siis onnistunut yllättämään, eikä kantamaan viiniä 34:n vuoden ikäpaalulle saakka. Hiukan jäi kyllä mietityttämään miltä mahtaisi maistua huomattavasti paremmin arvioitu -82 vuosikerta. Voisihan sitä koittaa kaivella sellaisen jostain kolosta esiin. Nykykunnossa tälle viinille kuitenkin 2 / 5 staraa, joista yksi stara itse viinille ja toinen sen luomalle fiilikselle.

Rocca di Castagnoli Chianti Classico 2010

Chianti Classicoista on vuosien varrella muodostunut varmoja oman  ruokapöydän moniottelijoita melkeinpä tilanteeseen kuin tilanteeseen. Onhan näissäkin tullut vastaan varsin erilaisia tapauksia, mutta äärimmäisen harvoin on joutunut varsinaisesti pettymään. Tällä kertaa oli kotikeittiössä valmisteilla CC:n kanssa pettämätön klassikkoyhdistelmä, eli naudan maksaa, pekonia ja paahdettua sipulia. Kylkeen päätin korkata Rocca di Castagnolin Chianti Classicoa vuodelta 2010.

Rocca di castagnoli CC 2010Rocca di Castagnolilla on viljelyksen alla noin 100 viinihehtaaria Gaiole in Chiantissa. Pääosa köynnöksistä on Sangiovesea. Tämä pullo pitää sisällään 90 % Sangiovesea, 5 % Canaioloa ja 5 % Colorinoa. Malolaktinen käyminen on tapahtunut terästankeissa ja viini on kypsynyt noin 12 kk pienissä ja isoissa tammitynnyreissä / -säiliöissä.

Tuoksusta nousee esiin kypsä punainen kirsikka, pieni kukkaisuus, mausteisuus ja setripuu. Paletilla seuraillaan siististi ja nätisti tuoksun fiiliksissä. Tanniini- ja happosektori pitävät yllättävän matalaa profiilia ja maku jättää kokonaisuutena hieman velton vaikutelman. Melko pitkä jälkimaku jatkaa edelleen kypsän kirsikan ja mausteisuuden merkeissä.

2010 on käsittääkseni erinomainen vuosikerta Chianti Classicossa ja jälkeenpäin lukemani arviot tästä kyseisestä viinistä vaikuttavat omaan kulautuskokemukseen verrattuna hämmentävänkin mairittelevilta. Itselle ei nyt vaan kolahtanut. Ja miksi pitäisi kolahtaa, jos näinkin tuoreesta Chianti Classicosta puuttuu tanniinien potku ja happojen ryhti. Voihan se toki olla niinkin, että osui huono pullo kohdalle? 2 / 5 staraa.

Loos Blaufränkisch 2013 – 9,97 €

Blaufränkisch on itävaltalainen lajike, josta valmistetaan parhaimmillaan erittäin mielenkiintoisia metsämarjaisia ja mausteisia punaviinejä. Itävallassa lähinnä Burgenlandiin ja Carnuntumiin sijoittuvien tarhojen lisäksi lajikkeeseen törmäilee mm. itäisemmän Euroopan (Kékfrankos, Frankovka) ja Saksan maisemissa (Lemberger). Alkon perusvalikoimaan pölähti jokin tovi sitten Weingut Loosin edullinen Blaufränkisch Itävallan Burgenlandista. Koin tarpeelliseksi raksauttaa korkin auki ja tutkailla pullon sisältöä.

Tuoksusta pölähtää esiin vadelmaa, karpaloa ja hentoa mausteisuutta. Keskitäyteläinen viini jatkaa paletilla marjaisissa ja melko kepeissä tunnelmissa. Suoraviivaisen makusektorin mielenkiintoa nostaa pieni mausteinen lisävääntö. Hapokkuutta löytyy riittävästi ryhdittämään melko kepeän viinin rakennetta, sen sijaan tanniiniosaston puolelle ei pöytäkirjamerkintöjä pahemmin kerry. Keskipitkä jälkimaku on marjainen.

Loos Blaufränksich on suoraviivainen ja edukas hinta huomioiden ihan perus-ok itävaltalaispunkku, mutta Blaufränkischiksi aavistuksen tylsä tapaus. Vaikkei Blaufränkischiltä odottakaan mitään räjäyttävän voimakasta tykitystä, niin kokonaisuus jää silti kaipaamaan pientä lisärutistusta happo- ja tanniinisektoriin sekä tietynlaista luonteikkuutta. Eipä silti, toimittaahan tämä ihan kelvollisesti helpon arkiviinin virkaa, ja kylkeen sopii väsäillä vaikkapa riistakäristystä ja perunamuusia. 2 / 5 staraa. (Kuvan © Alko)

Frascatia Frascatissa – Az. Agricola l’Olivella Racemo 2013

Viime syksyisen Italian reissun päätteeksi stoppasimme yhdeksi yöksi Frascatiin. Varsin mukavanoloisen kylän nimi on varmaankin monille tuttu valkoviineistä, joskaan ei kovin kummoisista sellaisista. En tähän hätään muista maistaneeni yhtään erityisen vakuuttavaa Frascatia. Lyhyt ja aikataulullisesti epävarma visiitti ei innostanut buukkailemaan mitään viinitilavierailuja, mutta kylällä tallustellessa pistäydyin kuitenkin paikallisessa viinimyymälässä aiheuttamassa hämmennystä ja tiedustelemassa “jotain kunnollista Frascatia”. Myyjä suositteli luomumeiningeillä tuotettua Az. Agricola l’Olivellan Racemoa, jonka kyljestä oli luettavissa mahtipontisesti DOCG Frascati Superiore luokituksen merkit. Mikäpäs siinä, kokeillaan.

Racemo on valmistettu parista eri Malvasia-kloonista (yht. 70 %), parista Trebbiano-kloonista sekä Bellonesta. Tarhojen maaperän kerrotaan olevan vulkaanista ja mineraalirikasta. Melko pidättyväisessä ja hennonoloisessa tuoksussa on valkoherukkaa ja kukkaisuutta. Paletilla kuiva viini pysyttelee melko neutraalissa ulosannissa. Hedelmäisyys on niukahkoa, eikä muukaan rakenne varsinaisesti loista läsnäolollaan. Väkivaltaisesta lasin vatkaamisesta ja raivokkaista purskutusyrityksistä huolimatta viinistä erottuu edellä mainittujen lisäksi vain pientä mineraalisuutta. Kovin luonteikkaaksi ei voi esitystä kehua. Keskipitkä jälkimaku jättää sekin melko vaisut fiilikset.

Racemo on rakenteeltaan ja maultaan melko kepeä ja aavistuksen ryhditön tapaus. Omien Frascati-kokemusten perusteella viini kuuluu eittämättä siihen keskevertoa parempaan sakkiin, mutta vaisu on silti vaisu, ei siitä mihinkään pääse. Käsitykseni Frascatin valkkareiden tasosta ei siis päässyt horjumaan tälläkään kertaa, mutta taidan jättää ihan piruuttani vielä takaoven raolleen sen oikeasti päräyttävän viinin varalta. 2 / 5 staraa.

Viikon Copa – 3 punaviiniä muovipullossa

Edullisempien perusviinien pakkaustulevaisuus on lähestulkoon satavarmasti jokin muu, kuin perinteiset kolmen vartin lasipullot. Vaihtoehtoisia ratkaisuja virtaa markkinoille jatkuvalla syötöllä ja erityisesti nopeasti kulautettavaksi tarkoitetut viinit tuupataan yhä useammin kevyempiin ja helpommin käsiteltäviin pakkauksiin. Muovipullo tarjoaa ympäristönäkökulmien lisäksi helposti käsiteltävän vaihtoehdon niin myyntiketjulle kuin loppukäyttäjällekin. Lasipulloa kevyempi ja pienempi muovipullo on helppo paiskata laukun pohjalle ja retuuttaa mukana vaikka piknikille. Muovipullo ei myöskään ota ikävän kohtalokkaita osumia rankempien reissujen kolhuista, kuten lasisella virkaveljellänsä on joskus tapana. Muovi läpäisee happea lasia enemmän, joten ainakaan toistaiseksi ei pidempään kypsytykseen ja säilytykseen soveltuvia viinejä pakkailla muovipulloihin. Copatinto testasi kolme edullista muovipullopunkkua Alkon perusvalikoimasta.

Hidden Rock Shiraz 2012, Australia 7,98 €

 

 

Hieman tunkkaisen oloisesta tuoksusta erottuu karhunvatukkaa ja lakritsia. Myös alkoholia työntyy tuoksun läpi melko selkeästi. Melko täyteläisen maun hedelmäisyys jää jalkoihin, kun alkoholin polte ja melko runsas, mutta pehmeä tanniinisuus johtavat orkesteria. Keskipitkässä jälkimausta löytyy aavistus mausteisuutta. Viilennettynä noutopöydän punaviiniksi. 1 / 5 staraa.

 

 

Ankermann The Foothold Shiraz 2011, Etelä-Afrikka – 7,64 €

 

 

Intensiivisessä tuoksussa on savua, tervaa, tummaa kirsikkaa, vadelmaa ja salmiakkia. Täyteläinen maku pitää sisällään tuoksun elementtejä, jotka yhdistyvät runsaaseen, kypsään tanniinisuuteen sekä ryhdikkääseen hapokkuuteen. Pitkässä jälkimaussa on tummia marjoja ja reilusti mausteisuutta. Tasapainoinen, tuhti ja yllättävän tyylikäs punaviini muovipullossa. Hyvä kaveri grillatuille lihoille tai selkeämakuiselle riista-aterialle. 3 / 5 staraa.

 

 

Le Petit Longue-Dog 2012, Ranska 7,98 €

 

 

 

Melko hillitty tuoksu kantaa nokkaan nuorekkaalla otteella vadelmaa, kirsikkaa ja hieman myös kukkaisuutta. Keskitäyteläinen maku jatkaa kypsän punaisen marjaisuuden merkeissä. Pehmeä ja kevyt tanniinisuus saa seuraa aavistuksen alakanttiin jäävästä hapokkuudesta. Melko pitkä jälkimaku on marjainen ja aavistuksen mausteinen.  Kevyempien punaviinien ystäville vaikkapa possu- tai kanaruokien kylkeen. 2 / 5 staraa.

 

 

 

Testissä Teruzzi & Puthod Peperino 2009

Testipenkin tiukkaan käsittelyyn onnistuttiin nappaamaan erään talvipäivän ratoksi Teruzzi & Puthodin Peperino 2009, alle kympin sijoituksella Superioresta hankittu supertoscanalainen. Teruzzi & Puthod viljelee viiniä noin 90 hehtaarin alueella legendaarisessa San Gimignanossa Toscanassa. San Gimignano on melko tunnettu Vernaccia-lajikkeesta valmistetusta valkoviinistään ja Teruzzi & Puthod on viritellyt viljelyalastaan jopa 60 hehtaaria nimenomaan Vernaccialle. Punaviinilajikkeillekin on uhrattu sentään noin 20 hehtaaria, luonnollisesti Sangiovesepainotteisesti.

Peperino on valmistettu Sangiovese- ja Merlot-rypäleistä, joiden prosentuaalisista osuuksista ei löytynyt tuottajan sivuilta suurennuslasillakaan tiirailtuna minkäänlaista infoa. Salamannopea salapoliisityö internetin ihmeellisessä maailmassa antoi kuitenkin vihjeitä siihen suuntaan, että Sangioveseä olisi 80% ja Merlotia 20%. Ja tämä on siis vahvasti mahdollista ehkä-tietoa. Viiniä on kypsytetty noin 8 kuukauden ajan uusissa (10%) ja toisella kierroksella (90%) olevissa tammitynnyreissä.

Syvän rubiininpunainen viini on kohtuullisen paksurakenteinen. Kypsän kirsikan lisäksi tuoksuun liittyy hiukan tammea sekä valitettavan voimakkaasti läpi hyökkäävää alkoholisuutta. Melko täyteläinen maku on kypsän kirsikkainen ja suoraviivaisen yksiulotteinen. Pehmeät tanniinit ja hiukan liian vaisu hapokkuus eivät jaksa pistää riittävästi kampoihin kypsälle ja runsaalle hedelmäisyydelle. Viini kaipaisi lisää jämäkkyyttä ja ryhtiä. Kohtalaisen pitkä jälkimaku rakentuu kypsästä kirsikasta ja hennosta mausteisuudesta, alkoholin keskittyessä nielun lämmittämiseen.

Vaikka en odotakaan alle kympin viiniltä mitään ihmeitä, saan kai siitä huolimatta toivoa jonkinasteista tasapainoisuutta. Avasin ensimmäisen Peperino 2009-pullon noin puoli vuotta sitten ja tuolloinkin tuoksusta työntyi esiin häiritsevä alkoholisuus. Valitettavasti tämä toinen pullo ei muuttanut aiempaa arviota mihinkään suuntaan. Peperino vaikuttaa melko suoraviivaiselta, yksinkertaiselta ja yllättävän alkoholiselta. Jostain syystä Sangiovesen kohdalla yleensä innostusta herättävät punainen kirsikka, bitterisyys ja napakkaa happokkuus ovat hukassa. Onkohan Sangiovesen nukkuessa tahtipuikkoa päässyt heiluttelemaan hieman liikaakin tasapaksuuteensa kypsynyt Merlot? Näissä tunnelmissa Copatintolta irtoaa Peperino 2009:lle 2 staraa.